Hakomaja.net

Moi kaikille!

Suunnilleen vuosi on pyörähtänyt siitä kun kuulin ensimmäistä kertaa sivustosta nimeltä Hakomaja ja muutamia päiviä sitten päätin ajan olevan viimein kypsä oman tarinani "julkistamiseen". Olen pian täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittänyt elämän ihmettelijä ja etsin selkeyttä ja syvennystä vl-uskoa ja ylipäätään uskomista koskeviin asioihin.

Taustani on vanhoillislestadiolainen, mutta olen pitkään tuntenut itseni ulkopuoliseksi yhteisöstä. Kasvoin 16-vuotiaaksi pienellä paikkakunnalla jossa lestadiolaiset nuoret (ja käsittääkseni myös kokonaiset perheet) muodostivat tiiviitä kuppikuntia. Porukoihin oli vaikea päästä, jos ei ollut tietystä suvusta, heittänyt samanlaista läppää jne. Itse en todellakaan täyttänyt kriteereitä ja nyt jälkikäteen olen kiitollinen siitä, sillä vältin samalla massalestadiolaisen kohtalon ja pääsin kehittymään omaksi ainutlaatuiseksi itsekseni. Tosin vuosia takaperin en ajatellut asiaa ihan noin valoisasti, koin ennemminkin olevani jollain tavalla outo, kun en kyennyt asettumaan samalle aaltopituudelle muiden vl-nuorten kanssa ja saanut heistä ystäviä. Minulla oli toki "epäuskoisia" kavereita, mutta koin heidät lähinnä riipaksi varsinkin yläasteikäisenä, jolloin omasin erittäin korkean vl-moraalin. Vl-ystävien puute johti siihen, että oloni oli todella yksinäinen ja ahdistunut. Olin erittäin uskonnollinen, kiltti lestadiolaistyttö ja halusin säilyttää hyvän omantunnon joka tilanteesta, mikä oli ei-vl:ien seurassa suhteellisen vaikeaa.
Yläasteelta päästyäni lähdin opiskelemaan paremman elämän toivossa isommalle paikkakunnalle, jossa suunnittelin aloittavani kaiken alusta: löytäisin ry:ltä paljon ystäviä, joiden kanssa kuluttaisin vapaa-aikani ja kävisin seuroissa. Valitettavasti täysremppa ei totetutunutkaan niin helposti ja sain ensimmäisen lukuvuoden loppupuolella huomata istuvani ry:n penkillä edelleen yksin. Tässä vaiheessa kuvioihin astui vl-yhteisöstä eroamaisillaan oleva siskoni, johon olin siihen asti pitänyt tietoisesti etäisyyttä. Hänen kerrottuaan omia ajatuksiaan uskosta, ahdasmielinen mielenmaailmani sai hetkessä kunnon tuuletuksen. Kuulin ensimmäistä kertaa hoitokokouksista ja monista muista yhteisön sisäisistä epäkohdista ja tajusin samassa eläneeni isossa, sameassa kuplassa. Siitä lähti varovainen kyseenalaistaminen, joka on paisunut näihin päiviin mennessä vaikeaksi identiteetti- /uskonkriisiksi.

Tällä hetkellä huojun todellakin täysin kahden vaiheilla. Olen saanut vl-uskoon paljon uusia näkökulmia ja tiedostan sen ongelmakohdat (en tosin luultavasti läheskään kaikkia), mutta myös hyvät puolet. Plus- ja miinuslistan rustaamisen sijaan olennaisempaa on kuitenkin se, että löytäisin sellaisen kristillisen uskon, joka tuntuu minulle aidolta ja oikealta. Vierastan lestadiolaisuudessa eniten tätä tuttua ajatusta, jonka mukaan kyseinen usko olisi ainoa reitti taivaaseen. Itse asiassa luulen että se on juuri se tärkein kysymys, joka pidättelee minua tekemästä lopullista ratkaisua vl-yhteisöstä lähtemisen suhteen. Pelko kadotukseen joutumisesta on siis ilmeisesti iskostunut melkoisen syvälle... Kaipaisin epätoivoisesti lisää opillista pohjaa, sillä se auttaisi paljon asioiden jäsentelyssä. Olisi hienoa myös vaihtaa ajatuksia ihan vertaistukimielessä, joten yksityisviestejä voi kirjoitella vapaasti. =)

Tervetuloa Hakomajaan

Lem¤n kirjoitti:

Sanoisin, että anna itsellesi aikaa selvittää missä mennään. Tutustu rohkeasti eri kristillisiin liikkeisiin. Muista kuitenkin, että sinun ei tarvitse löytää uutta hengellistä kotia heti. Maailmassa on paljon "ainoita oikeita" liikkeitä, jotka opettavat että kaikkialla muualla mennään kadotukseen. Jos ylipäänsä hyväksyy ajatuksen, että joku tällainen voisi olla oikeassa, niin sitten pitäisi vielä selvittää miksi joku olisi "oikea ainoa oikea". On myös hyvä havainnoida, että miten nämä "ainoat oikeat" ovat opettaneet omassa historiassaan usein varsin erilain. Tällainen looginen ajattelu voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä vl-opetus istuu usein syvällä ns. tunnetasolla. Siksi "päänsä selvittely" vie usein pitkänkin ajan.

Sanoisin että oleellisinta on olla itselleen armollinen ja hyväksyä se että eroprosessissa ajatukset sekä tunteet vaihtelevat. "Kuuntele totuuden etsijöitä, mutta varo sen löytäneitä" (en muista kuka alunperin)

Hmm... Taisin ilmaista itseäni hieman sekavasti. Pääpointti siis on se, että suhtaudun aika nuivasti "ainoa oikea-ajatteluun". Tunnetasolla ajatus vallitsee kylläkin yhä, mutta haluaisin irtaantua tällaisesta tiukkarajaisuudesta. Tällä hetkellä hyvältä tuntuva vaihtoehto vl-uskolle on jäädä "pelkäksi" evankelis-luterilaiseksi.

Lem¤n, mainitset vain me-opin olevan sinulle vaikea pala. Laitan kohta siitä oman avauksen, jossa on hieman tämän opin historiaa.

Moikka Lem¤n

Paljon samanmoisia asioita löydän omasta tarinastani kuin tuossa sinun, tai samanlaisia tunteita oikeastaan. Itse olen eronnut vl-piiristä, mutta erotessani olin tehnyt jo todella monien vuosien työn pääni sisällä, joten mitään helvetinpelko-ahdistuksia ei ole jälkeenpäin tarvinnut kokea, ne ahdistukset ovat lähinnä olleet ihmissuhteista johtuvia. Minä tein juuri sen ratkaisun että en ole edes yrittänyt löytää uutta hengellistä kotia, vaan olen jäänyt roikkumaan avoimin mielin "pelkkään" evankelis-luterilaiseen seurakuntaan :)Minusta näin on hyvä.

Anna aikaa itsellesi, kyllä se oikea ratkaisu sieltä vielä tulee kun olet saanut rauhassa laittaa ajatukset järjestykseen. Mutta voisin kuvitella että jos "ainoa oikea"-ajattelu vl piireissä on se joka eniten ahdistaa, voi kyseinen liike ajan myötä käydä tukalaksi.Ellet sitten löydä liberaaleja vl-ystäviä joiden kanssa voi avoimemmin keskustella asioista ja myös kyseenalaistaa ainoaa oikeaa tapaa ajatella. Itselleni sekään ei kyllä riittänyt. Tsemppiä jatkoon!