Hakomaja.net

Kerronpa tänne oman tarinani siitä, kun erosin noin vuosi sitten vanhoillislestadiolaisuudesta.

Olen ollut lapsesta saakka hyvin ujo ja hiljainen, varsinkin isossa porukassa. Minulla ei ole koskaan ollut oikeastaan oikeaa vl-ystävää (ei kyllä muitakaan), jos ei perhettä ja lähisukua oteta huomioon. Läheisin kaveri on ollut kämppäkaveri, jonka kanssa olin kämppiksenä muutaman vuoden muuttaessani opiskelupaikkakunnalleni. Kuljimme kyllä seuroissa ja iltakylissä ym. ja juttelimme aika paljon asioista, mutta hän oli kuitenkin niin eriluontoinen, sosiaalinen ja kiinnostunut eri asioista, että ei me oltu kuitenkaan mitään sydänystäviä. Pari vuotta sitten tämä kaveri muutti kauemmas ja yhteydenpito on lähes loppunut. Tämän jälkeen kuljin seuroissa välillä yksin välillä erään kotipaikkakuntani porukan mukana, mutta siihenkään joukkoon en oikein sopeutunut. Ehkä siitä syystä, että toiset olivat tunteneet jo pitkän aikaa toisensa ja minä tunsin kunnolla porukasta vain yhden. Pikkuhiljaa sitten lakkasin kulkemasta tämänkin porukan mukana ja seuroissakaan en jaksanut yksin kulkea. Eipä ole perään soitelleet.

Olen miettinyt paljon mistä tämä kaverittomuus on johtunut. Suurin syy siihen on varmasti se, että olen niin ujo ja hiljainen, että ystävyyssuhteiden solmiminen on vaikeaa. Toisaalta lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut juuri aikaakaan kunnon ystävyyssuhteisiin tai jonkun porukan mukana kulkemiseen, koska isäni oli työnarkomaani ja opetti/pakotti perheen pojat työntekoon kesälomilla ja koulunkin ohessa. Isän logiikalla silloin, kun oltiin työhommissa, niin ei voitu olla pahanteossa. Tiedä sitten mikä olisi ollut lopputulos erilaisella kasvatusmenetelmällä. Toki aina sai vapaata, jos oli raamattuluokkaan tai nuorteniltaan meno.

Noin vuoden ajan siinä meni, kun olin mielessäni päättänyt irtaantua vl-liikkeestä, ennen kuin sain voimaa ilmoittaa kotiväelle. Kotiväellä oli kuulemma joku aavistus asiasta ollut, mutta eivät osanneet ottaa asiaa puheeksi. Niin meidän perheessä ei juuri koskaan uskonasioista puhuttu eikä syntejäkään paljon saarnattu anteeksi muuta kuin ns. pakollisissa tilanteissa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että välit ovat säilyneet hyvinä sukulaisiin eikä mitään konflikteja ole tullut.

Olihan se aika vapauttava tunne, kun oli omassa mielessä päättänyt, ettei enää tarvitse lähteä seuroihin. Tunnelma on ollut tosiaan vähän kuin olisin saanut vapaudut vankilasta -kortin tosielämässä En ole kyllä yhtään jäänyt kaipaamaan seuroihin menoa, lapsenakin se oli monesti pakkopullaa. Alussa oli pikemminkin niin, että kun seurojen aika läheni ja vaistonvaraisesti katsoi tiheämpään kelloa, niin nautti siitä ettei tarvinnut lähteä mihinkään itseä kiduttamaan.

Joitakin vl-sääntöjä vastaan olen kapinoinut mielessäni jo lapsesta saakka esim. TV-kielto, vain-me oppi ja teennäinen syntien anteeksi saarnaaminen. Toisaalta olen nähnyt vl:n kaksinaamaisuuden ja raadollisen puolen. Ehkä eniten minua ärsyttää vl:n hokema, että matkaystäviä ja saattomiehiä tulee kuin automaattisesti esim. rippikouluista, suviseuroista jne. Omalta kohdaltani olen todennut, että näin ei ole, vaan porukat ovat yleensä tiiviitä tai sitten otetaan mukaan, mutta ei oikeasti haluta edes tutustua, varsinkin jos on vähänkään erilainen kuin muut.

Olisi mukava vaihtaa ajatuksia samanlaisia kokemuksia omaavien ihmisten kanssa.

T.T kirjoitti:


Kun tuntemukset ovat tuollaiset, niin lienee paikallaan onnitella

Kiitos kertomuksesi jakamisesta ja tervetuloa tänne!

Hei, T.T. Olipa sinulla hyvä kirjoitus. Minä sain vapaudut vankilasta -kortin viitisentoista vuotta sitten. VL-uskon jättäminen oli pitkä ja vaikea, tuskallinenkin prosessi. Koska olen perusteellinen luonne, en tehnyt ratkaisua harkitsematta sitä tarkoin. Muistan että punnitsimme sitä vaimoni kanssa pitkään. Luimme vl-uskon julkaisuja, Raamattua ja Lutheria.

Lapsena minulla ei ollut vl-ystäviä, paitsi oppikoulussa oli pari. Mutta toinen heistä oli myös ainoa joka koko kouluaikana kiusasi minua. Hänen kiusaamisensa oli omituista, muistan että silloin 10-11-vuotiaana olin ymmällä. Ihmettelin, miksi juuri hän käy kimppuuni ja pilkkaa ja nöyryyttää minua? Sitä asiaa ei ole koskaan jälkeenpäin selvitetty. Kukaan "epäuskoinen" koulutoveri ei kiusannut minua koskaan, vaikka olin arka ja hiljainen kaveri.

Opiskelupaikkakunnalla petyin rauhanyhdistykseen. Mutta sain joitakin ystäviä. Muuta yhteistä vapaa-ajan viettoa ei ollut kuin iltakylä. Istuttiin jonkun luona, mutta eipä siellä ollut erityisen syvällisiä keskusteluja. Oli pari kolme sellaista kaveria jotka myös lukivat Raamattua ja olivat kiinnostuneita hengellisistä kysymyksistä. He olivat opiskeluaikojeni paras asia. heihin pidämme yhä yhteyttä.

Valmistuin, avioiduin vl-tytön kanssa ja sain töitä toisesta kaupungista. Sielä ry:llä tutustuimme joihinkin ihmisiin, toisin nuoriin perheisiin. Käytiin kylässä ja kutsuttin heitä kylään. Mutta taaskaan ei ketään kiinnostanut keskustella muusta kuin asunnon hankinnasta, lainaprosenteista, autoista ja asuntoautoista, ja siitä mikä marketti on halvin, ja mitä tavaraa on löydetty ison kaupungin Hong Kongista. Latteaa. Tyhjää. Onko halpahintaisen tavaran hankinta elämäntehtävä.

Olen lueskellut aina Raamattua ja luin myös aina jokaisen SRK:n julkaiseman kirjan jonka itselle hankin. En ostanut niitä vain kannatuksen vuoksi, vaan luettavaksi. Opiskeluaikaista hengellisistä asioista keskustelua ei syntynyt kenenkään kanssa. Myöskään samantapaisia harrastuksia ei tuntunut kenelläkään olevan. Olimme kuin muukalaisia ry:llä.

Minä olen aina lukenut paljon. Klassikkoja ja nykykirjallisuutta, jännäreitä ja Päätaloa, ja sotahistoriaa sekä tiedekirjoja. Tilasin myös Tiede 2000-lehteä. Vaimoni ja minä harrastamme myös soittoa ja musiikinkuuntelua. Lapsille päätimme tarjota musiikinopetusta jos heitä sitten sopivassa iässä kiinnostaisi. Musiikista ja kirjallisuudesta olisi ollut hauska jutella uusien ystävien kanssa. Mutta porukassa ei ollut ketään, joka olisi ollut kiinnostunut kulttuurista.
T.T kirjoitti:

Minulle tuli täsmälleen sama kokemus. Sen paikkakunnan vl_t olivat pinnallisia ihmisiä joita tuntui kiinnostavan vain omaisuuden kartunta ja ´maallinen tavara, mutta eivät oman itsen kehittäminen, rikastavat aikuisten ihmisten keskustelut eivätkä hengellisest asiat.

Lopetimme pikkuhiljaa seuroissa käymisen. Siitä ei kertakaikkiaan saanut mitään. Tuntui typerälät mennä seuroihin ja kuluttaa aikaa siellä kun siitä ei mitään saanut sielulleen. Myyjäiset ja talkootouhut tuntuivat ontoilta, kun ei ollut mitään muuta yhteistä kuin se ”puuhailu”. Mieluummin sitä tekee jotakin missä on jotain oikeaa sisältöä.

Sitten yksi ry:n tutuista soitti meille kotiin. Hän kertoi että johtokunnassa oli ollut keskustelua meistä. Että hän nyt ystävänä soittaa ennalta, vaikka se ei ole tapana. Hän sanoi että hän varoittaa, että meille on tulossa delegaatio, eli ry:n johtokunnanjäsenten ryhmä, meitä puhuttelemaan. Sanoin puhelimessa, että kerro sellaisia terveisiä että saa tulla käymään jos haluaa tulla asiallisesti kylään, tarinoimaan ja juomaan kahvit. Mutta meillä ei kaivata ry:ltä mitään "virallista delegaatiota" meitä puhuttelemaan, moittimaan tai käännyttämään. Semmoista ei kaivata. Tämä ystävä lupasi kertoa terveiset.

Olimme pöyristyneitä. Että ollaan tulossa meille virallisesti keskustelemaan hengellisistä asioista, ikäänkuin meitä painostamalla, mutta avointa ja vapaaehtoista keskustelua niistä asioista ei vapaasti ihmisten kesken synny. Tämä kertoi mielestämme todella paljon vl-yhteisön laitostumisesta. Oikea omakohtainen ja vapaa uskominen on kadonnut.

"Tien ja matkan" hengelliset "kanssapuheet" ja muut vapaat pohdiskelut on nyt siirretty eli ulkoistettu ry:n johtokunnalle ja puhujille, niin tavallisien vl-uskovaisten ei tarvitse niillä asioilla ja ratkaisuilla päätään vaivata. Kätevää.

Mutta millaisesta hengellisyydestä on silloin kyse? Eikö vl:t ole silloin ihana samassa asemassa kuin mistä vl:t syyttävät kirkkoa ja seurakuntalaisia? Vl-uskovaiset pilkkaavat "kirkkouskovaisia" siitä, että nämä vain käyvät kirkossa, ei muuta. Itse ovat samanlaisia! Kirkossa sentään on tarjolla vanhuksille ja lapsille monelaista palvelua, samoin esim. läheisensä menettäneelle, tai avioeroon joutuneelle jne. On paljon tukea myös yksinäisille ja varattomille, ja jopa ruokaa ja vaatteita tarjolla työttömille ja muille tarvitseville.

Niin me jätimme rauhanyhdistyksen. Olemme sen jälkeen tutustuneet jonkin verran seurakuntamme työntekijöihin. Kirkko ei kuitenkaan erityisemmin kiinnosta meitä. Siellä olemme kohdanneet tosin joitakin erittäin aitoja ja viisaita, syvästi omakohtaisesti kristittyjä työntekijöitä, joiden kanssa olemme saaneet keskustella.

Oma hengellisyyteni on nykyisin kaukana lestadiolaisuudesta, enkä kaipaa myöskään kirkonmenoja erityisemmin. Voin joskus käydä. Ennemminkin näen, että meidän on koko maailman tasolla nähtävä kaikki ihmiset veljinä ja sisarina, riippumatta siitä mitä uskontoa hän tunnustaa, tai onko kokonaan uskonnoton.

T.T kirjoitti:

Totta. Vaikka irrottautumisestani on jo viisitoista vuotta kulunut, toisinaan huomaan sunnuntai-iltapäivänä, että onpa mukavaa kun ei tarvitse lähteä istumaan moneksi tunniksi kuuntelemaan yhdentekeviä fraaseja.

Ikävä sanoa mutta sellaisia tuntuvat saarnat olevan nykyäänkin. Olen parina-kolmena kesänä kuunnellut suviseurojen puheita. Tuntuu että puheet ovat menneet aina vaan tyhjemmiksi. Sisältö puuttuu. Yhä useammin tuntuu, ettei puhua ole omakohtaisesti läsnä. Hän toistelee ennalta arvattavia asioita. Silloin ymmärrän, miten rappeutunutta hengellisyyttä organisaatiotason vl-liike on.

Siellä on toki edelleen yksittäisiä vl:iä, joilla on sisäistä syvällistä hengenelämää, mutta on suuri joukko vl-uskovaisia jotka ovat ulkoistaneet ne asiat pois elämästään. Se elämäntapa tyydyttää heitä, mikäpä se siinä. Syy ulkoistamiseen on se, että ylhäältä päin tuodut säännöt eivät alkuunkaan salli omakohtaista pohdintaa. Se karsitaan vl-ihmisestä jo kasvatuksesa, lapsuudessa. Äkä ajattele, älä pohdi mitään. Omalletunnolle ei ole silloin enää käyttöä, sillä sen päältä on niin monesti kävelty ja se on mitätöity. Sitä ei tarvita. Tarvitsee vain uskoa seurakuntajumalaa ja palvella sitä (myyjäisillä ja talkoilla). Jeesus Kristus on kävellyt ulos rauhanyhdistykseltä.

Kiitos todella mielenkiintoisesta ja hyvästä kirjoituksesta.



Minulla Raamatun lukeminen on jäänyt todella satunnaiseksi enkä nyt edes sellaista omista. Suurin syy tähän on varmasti se, että kotona luettiin Raamatusta vain jouluevankeliumi, jos sitäkään. Seuroissakaan sitä ei kehotettu omin päin lukemaan, vaikka ei kai se kuitenkaan kiellettyä ollut. Veikkaanpa että kotona olisin saanut osakseni aika ihmetteleviä katseita, jos olisin tosissaan kiinnostunut Raamatusta ja ryhtynyt lukemaan sitä. Ehkä siinä on juuri se pelko, ettei rivi-vl osaisi tulkita sitä samalla tavoin kuin vl-saarnaajat ja tulee turhia ristiriitoja.



Juuri saman lailla olen ajatellut minäkin. Ainakin minun kotipaikkakunnallani "kirkkouskovaisia" haukuttiin siitä, että he käyvät joka sunnuntai kirkossa ja luulevat pääsevänsä sillä taivaaseen. Luultavasti kuitenkin "kirkkouskovaiset" tuntevat paremmin Raamatun ja ovat omakohtaisemmin uskomassa kuin normaali vl. Sitten ihmeteltiin, että luulevatko he että pääsisivät niin helposti taivaaseen. Meidän vl:n sentään pitää kestää maailman pilkka ja vielä noudattaa kaikenlaisia sääntöjä tai siis me haluamme niitä noudattaa, kun ne tulevat meidän yhteisestä omastatunnosta. Joku saattaa ajatella, että kumma kun tuo sääntö ei mun omaatuntoa vaivaa, mutta kaipa se on tarpeellinen, jos se suurimmalla osalla pahalta tuntuu



Juuri näin. En usko että esim. omat vanhempani välttämättä muuttaisivat elämäntapaansa juuri ollenkaan, vaikka vl-liike lähitulevaisuudessa romahtaisi tai jakautuisi jälleen eri lahkoiksi. Sisarruksista en olisi niin varma, esim. TV:t saattaisivat ilmestyä heidän koteihin.

Hyvä kirjoitus T.T. Mainitsen tässä yhteydessä lyhyesti, että olen itse vl, koska olen kokenut ja koen edelleenkin vl-uskossa saavani syntini ihan oikeasti anteeksi. Tässä kirjoituksessani en kuitenkaan aio puolustaa uskoani, joten siitä ei sen enempää.

Olen itse kokenut elämässäni kausittaisesti seuroissa käynnin vaikeaksi. Sen olen kokenut sekä nuoruudessani että myös aikuisena perheellisenä ihmisenä. Sopeutuminen yhteisöön ei missään tapauksessa ole vl-yhteisössä helppoa kaikille. Itse murrosiän epävarmuudessa en saanut kunnolla kavereita. Toisaalta kotipaikkakuntani potentiaalisessa kaveripiirissä monenkaan uskonasiat eivät olleet kohdallaan. Nämä testasivat rajoja rankemmin kuin monet ei-vl ikätoverit. Jälkeen päin ajatellen moni ison perheen lapsi eli turvattomuudessa, joka kertoi näiden perheiden ongelmista. Näistä ongelmista ei silloin puhuttu, vaan luotettiin sokeasti hyvään julkisivuun. Vaikka tiedän, että monea tämän palstan lukijaa se näkemys ei miellytä, väitän vl-perheiden ongelmineen (pahimmillaan päihteet ja perheväkivalta) avautuneen ulospäin aikaisempaa paremmin. Tosin vielä parantamisen varaa on paljon.

Itselleni henkilökohtainen usko on ollut aina yhteisöön sitoutumista tärkeämpää. Aikuisena olen kokenut, että rauhanyhdistyksen sisälle on rakennettu omia sisäisiä hierarkioita, joissa tietyt nöyryyden kaapuun puetut pyrkyrit ovat rakentaneet näkymättömiä esteitä. Näillä näkymättömillä esteillä kai on ollut tarkoitus pullauttaa potentiaaliset uhkaajat pelistä pois. Tällaiseen sisäiseen peliin kyllästyneenä olen jossain vaiheessa jättänyt seuroissa käynnin vähemmälle. Tällöin on sitten lähestytty ylhäältäpäin rakkaudessa. Lopputulos joillekin skandaalinkäryä hakeneille ihmisille on ehkä ollut pettymys, kun en ole ollutkaan kieltämässä uskoani. Tunne siitä, että saa uskoa syntinsä anteeksi, on ollut vahvempi kuin yhteisön odotukset ja vaatimukset. Tässä tietysti vuosien varrella kertyneet rakkaat vl-ystävät ovat olleet tärkeässä roolissa.

Tosin nuo vl-yhteisön ongelmat ovat samankaltaisia, joihin ihmiset törmäävät muuallakin, esim. työpaikallaan. Silti itse toivoisin vl-liikkeen sisälle avoimuutta ja kykyä tunnustaa nämä ongelmat. Kateus ja halu asettua toisen yläpuolelle ovat juuttuneet varsin syvään vl-liikkeeseen.

Mielenkiintoista lukea vl.tarinoita ilman, että minua heti hujautetaan tuomiokirveellä päähän. Sitä piti sanomani, että itse muutama vuosi sitten eka kerran aikoihin kuuntelin suviseuraradiota (kohteliaisuudesta vl.kaveriani kohtaan, joka ilmeisesti jaksaa uskoa minun palaamiseeni), ja järkytyin todella.
Siellä oli täsmälleen ne samat vanhat fraasit, joita itse kuuntelin noin iäisyys sitten viikonlopusta toiseen puisella seurapenkillä ry:llä. Itse asiassa se oli minulle oikein positiivista aikaa, uskoin kaiken, mitä kuulin, oli helppo olla siellä pyhässä ilmapiirissa meikäläisten keskellä.
Mutta juuri se, että itselleni oli jäänyt niin positiivinen kuva saarnoista, sai minut varmaan sittemmin järkyttymään. Fraasien ohella puhujilla ei nyt tuntunut olevan mitään asiaa, ja tuntui, että he olivat välillä suorastaan vaivautuneita, kun piti vain saada saarna-aika kulumaan.
Jotenkin kaikesta olen vakuuttunut, että vl.uskosysteemi on pahasti kriisiytymässä. Jokin romahdus tai murtuma on aivan pakko kohta tulla, eihän kukaan jaksa tuollaista tyhjää täynnä olevaa uskoa loputtomiin. Itse toivon ihmisten kuolemattomien sielujen vuoksi, että jokin uskonuudistus tai uusherätys oikeasti tulisi pian.

Olipa mukava lukea sun kokemuksia!
uusi muoto kirjoitti:


Ihan saman järkytyksen koin itse joitakin vuosia sitten kun rohkenin vihdoin kuunnella suviseurasaarnoja pitrkän ajan jälkeen. (Irrottautumiseni jälkeen varoin niitä koska niiden myötä tuli monet inhottavat muistot mieleen.) En tunnistanut niistä omakohtaista hengellisyyttä, ukoa opittuja fraaseja vain. Yhä suurempaan osaan tuntuu nousseen tuo oman herätysliikkkoon ihmisjoukon ihailu. Siis ihmisten ja yhteisön ylistäminen, ei Jeesuksen. Ei Jumalan rakkauden.

uskon, etteivät vl-uskoviset itsekään edes odota saarnoilta mitään muta kuin sitä samaa koska heille on suviseuroissa tärkeintä toinen toisensa tapaaminen ja itsensä porukan hyväksymäksi tunteminen. (Todellisen Jumalan hyväksynnällä ei ole väliä, koska ne ihmisethän = jumala).

Ihan sama olo täällä. Keskustelussa saa olla vapaasti itse kukin mitä on. Tässäkin näkyy se vapaus, oikso tämä sitä "kristittyjen vapautta". Täällä ei kaivata eikä tarvita vallankäyttöä muiden yli.

Yksi kysymys sinulle, uusi muoto - ja muillekin - eli: Millä lailla vl-liikkeestä irrottautuminen on vaikuttanut sinun ihmissuhteisiisi?

bona fide kirjoitti
tuntuu että puheet ovat menneet aina vaan tyhjemmiksi. Sisältö puuttuu. Yhä useammin tuntuu, ettei puhua ole omakohtaisesti läsnä. Hän toistelee ennalta arvattavia asioita.

aivan, loppuajasta, kun kuljin vielä seuroissa muiden mukana, mutta hengellisesti olin jo kaukana vl-liikkestä, kehitin itselleni ajanvietteen tylsien seurapuheiden ajaksi. Koetin arvata, mitä puhuja seuraavaksi sanoo, ja aivan liian usein osuin oikeaan, saattoi joskus arvata jo pari seuraavaa lausetta. Seurapuheet toistavat itseään, ovat täynnä tyhjiä sanontoja jotka kumoavat toisensa eivätkä yhdessä tarkoita oikein mitään.

Uskomatonta! Ja huolestuttavaa minun kannaltani!
Koen juuri noin (jo yhdeksättä vuotta): puheet ovat onttoja, mikään ei minussa kolahda...