Hakomaja.net

Poikani oli noin kolmevuotias, kun leikimme piilosta. Poika oli milloin missäkin piilossa, ei malttanut olla pitkään hiljaa, vaan antoi "vinkkejä" olinpaikastaan. Tarpeeksi leikistä saatuaan hän kiipesi syliin, ja jostain syystä minä päätin jatkaa piilosta. "Ihmettelin" ääneen, että missähän nyt mahdat olla. Poitsu sanoi, että tässä olen. Jatkoin ihmettelyä, niinkuin en olisi kuullut enkä nähnyt häntä. Poikarukalle alkoi tulla hätä, itku pyrki pintaan. Hän käänsi minun päätä itseensä päin, ja sanoi, tässä minä olen, etkö huomaa. Pojan hädän nähtyäni lopetin leikkini, ja sanoi, että tietysti huomasin, minä vaan leikin, niinkuin en olisi huomannut sinua.

Samalla oivalsin jotain syvällisempää. Lapsen nähdyksi tulemisen tarve on hyvinkin voimakas. Mitä tapahtuu, jos vanhemmat eivät jostain syystä jaksa tai kykene häntä huomaamaan riittävästi? Lapsi hätääntyy, ja koittaa monenlaisia keinoja huomion ja turvan saamiseksi. Koittaa saada huomiota esim. itkulla, riehumisella, kiltteydellä, masentumalla. Jo hyvinkin pieni lapsi voi masentua huomiota ja hoivaa saadakseen.

Jos varhaisessa huomionsaamisessa on vakavia puutteita, syntyy narsistisia vaurioita. Vauriot ilmenee esim. tunteena, että on huomion keskipiste negatiivisessa mielessä. Vauriot voi ilmenetä myös pohjattomana huomion ja hallinnantarpeena.

Empatiakyky saattaa vaihdella äärilaidasta toiseen. Se voi ilmetä esim. voimakkaana eläytymisenä toisten hätään, jolloin oman tiedostamattoman hädän projisointi lisää tuskaisuutta. Toinen äärilaita lienee se, että koittaa hallita ympärillä olevia ihmisiä turvallisuudentunteen ja ihailun saavuttamiseksi keinolla millä hyvällä, toisten tunteista ja tarpeista piittaamatta.

Miten ajattelet olosuhteiden, ennenkaikkea vanhempien jaksamisen vaikuttavan lapseen, näetkö vaikutuksen näin merkittävänä?

Heräsikö muita ajatuksia tästä aiheesta?

Ajattelen että teel on päässyt pitkälle näiden asioiden ymmärtämisessä. Lapsena ilman huomiota ja rakkautta jäänyt ihminen on helppo uhri uskonnolliselle manipuloinnille. Vanhemmat, varsinkin isä, symbolisoi Jumalaa. Jos tällaista ihmistä pelotellaan Jumalan hylkäämisellä niin lapsuudessa koettu henkinen heitteillejättö tukee tehokkaasti uskoa että Jumala voi todellakin hylätä hänet. Mikä taas on täyttä puppua, Jumala ei ole hylännyt ketään.
Ja tähän kun vielä lisätään se vanhoillislestadiolainen käsitys että "Jumala ei voi vanhurskauttaa rukouksessa" niin melkoiseen umpikujaan on ihminen henkisesti ajettu, ellei hän kykene tekemään kaikkea ja toimimaan niin kuin hengelliset terroristit vaativat.

Edesmennyt "rajatiedon veteraani" Pekka Suominen opetti aikoinaan henkiparannusta. Joka on siis tuota kätten päälle panemista uskonnolliselta nimeltään. Hän todisti yksityiskohtaisesti kuinka pieni lapsi, siis vasta syntynyt joutuu kokemaan erillisyyden eli yksin jäämisen. Siinä tilanteessa lapsi saattaa vammautua. Ainut tapa parantaa tuo vamma on tarjota läheisyyttä. Sitä ei voi pienelle lapselle olla liikaa. Hän kokemukseensa luottaen pystyi sanomaan milloin henkilö oli kokenut hyljätyksi tulemisen kuunneltuaan lääketieteellisen diagnoosin ko. potilaasta. Tällaisia vammoista kertoo kaikenlaisen väkivallan esiintyminen kouluissa ja työpaikoilla. Lopulta mielisairaaloissa ovat potilaina. Näinollen kaikki sairaudet ovat lopulta rakkauden pyyntöjä.

Kätten päälle paneminenhan on juuri tuota. Otan sinut vakavasti. Olet olemassa minulle. Haluan sinulle terveyttä jne....

teel kirjoitti:
Tästä tuli mieleen kun itselläni on vilkas 7 v. pojanviikari, joka vaatii jatkuvasti paljon huomiota. Joskus saatamme vaimoni kanssa lyödä sitten jutun leikiksi, että missähän meidän poikamme on kun täällä on vain tällainen mölyapina? Toinen sitten tulee mukaan leikkiin ja toteaa, että joku on varmaan vaihtanut poikamme tuohon mölyävään apinaan. Pitäisiköhän se viedä eläintarhaan?...

...Ja poikamme hätääntyy oikeasti ilmoittaen isolla äänellä tippa linssissä olevansa ihminen ja poikamme.

Se ihmetyttää, että lapsilla saattaa olla vaikka mitä ihmeellisiä mielikuvitusleikkejä, mutta kun aikuiset alkavat "leikkimään", niin se onkin lapselle liikaa. Aikuisten pitää ilmeisesti olla tylsiä kiinnekappaleita todellisuuteen

Hyviä huomioita.

Oleellista on nähdäkseni kokonaisuus. Olosuhteet vaikuttavat lisäksi kohtelevan eri yksilöitä hyvin eri lailla. Vanha Afrikkalainen sananlasku sanoo, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Itse näkisin tärkeänä sosiaalisen verkoston. Sen, että lapsilla on turvallisia aikuisia joilta hän saa huomiota ja joihin voi luottaa.

Acimlainen kirjoitit

Näin myös itse ajattelen. On ollut varsin surua herättävää katsoa vierestä, kun ihminen koittaa varmistaa kaikin keinoin vielä vanhanakin, ettei vaan joutuisi seurakunta-äidin hylkäämäksi. Tuossa hylätyksijoutumisen pelossa tulee helposti uhrattua jopa omat lapsensa "molok baalille". Kyky kuunnella lapsen tunteita ja tarpeita saattaa jäädä heikoksi kuiskaukseksi sismmästä, joka on pahimmillaan käsitettävä sielunvihollisen kuiskailuksi, ja siten siitäkin on tunnettava syyllisyyttä ja tehtävä "parannusta".

Mikä oikeasti saisi lasten ja jokaisen sisimmän lapsen uhraamisen loppumaan? Ei varmaan mikään muu, kuin kokemus paremmasta, tai edes usko ja toivo, että parempaakin on olemassa.

Harjoittelija kirjoitit

Näin varmasti pitkälti on. Olen miettinyt, että suht ehjä lapsi, nuori tai aikuinen ei voi tehdä henkistä eikä tarpeetonta fyysistä väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Parhaimmillaan ihmisellä voi olla jo pienestä pitäen kokemuksen kautta tuntumaa siihen, mikä toiminta lisää hyvinvointia, ja mikä taas heikentää sitä.


Tällainen asenne lienee parasta missä tahansa työssä, ja varsinkin sosiaali- ja terveyspuolella. On opeteltava herkkyyttä aistia, mitkä motiivit omaa toimintaa kulloinkin ohjaa. On myös opeteltava herkkyyttä kuunnella ja aistia, mitä vaille kukin apua tarvitseva on. Parhaimmillaan hoitosuhteessa toimii vuorovaikutus sekä sanallisella että sanattomalla tasolla. Tällaisen kyvyn saavuttaminen ja herkistäminen vaatii työtä, mutta uskon sen olevan täysin mahdollista.

Viime päivinä on tullut mieleeni, että ihmisenä voimme harrastaa psyykkisen- ja/tai fyysisen kehomme rakennusta. Yhteistä näille kummallekin on, että niiden kehittämiseen tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. On myös hyvä oppia iloitsemaan siitä, mitä positiivista muutosta työn tuloksena on alkanut näkyä ja tuntua.

Lisäys: Tuohon psyykkisen kehon rakentamiseen liittäisin sanan eheytyminen. Oleellisena siinä pitäisin sen, että ihmisellä sisäinen elämä tasapainottuu eri puolten kesken. Aikuiselle sisäistyy/kehittyy terve ja hyvinvoiva aikuinen, joka pystyy huomioimaan ja hoivaamaan myös muita sisimmän osia, eli lasta, nuorta, nuorta aikuista ja vanhusta.

Jos kehityshistoriassa on läpikäymättömiä vaurioita, terveen aikuisen esiintulo edellyttää kokemukseni/käsitykseni mukaan aiempien kehitysvaiheiden läpikäymistä turvallisella tavalla esim. terapiassa, vertaistuen avulla tms, itselle sopivimmalta tuntuvalla tavalla.

Mitä kärsivällisemmin eheytymiseen tähtäävää psyykkisen kehon rakentamista jaksaa harrastaa, sitä paremmat olosuhteet voi tarjota ympärilleen. Tällä "harrastamisella" voi muuttaa sukupolvien pahoinvoinnin ketjun hyvinvoinnin ketjuksi, eli ruosteisen ketjun kultaiseksi näin vertauskuvallisesti ilmaistuna.

Teel:

Katsotaanpa tässä teelin positiivisessa ja toivorikkaassa valossa seuraavaa kohtaa Raamatusta
4. Mooseksen kirja 14

18 Herra on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän antaa anteeksi pahat teot ja rikkomukset, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen hän panee lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista.
"Syyllisen rankaiseminen" Raamatussa kuvaa juuri tuota "sukupolvien pahoinvoinnin ketjua". Tätä ei siis tarvitse tulkita sillä tavalla naivisti että itse Jumala rankaisisi. Ja kun lapset "vastaavat isiensä pahoista teoista", niin he muuttavat "ruosteisen ketjun kultaiseksi".

Acimlainen kirjoitti:


Nyt on pakko laittaa lusikka soppaan, Tuo em Raamatunkohta antaa aivan väärän kuvan Jumalasta...

2.Mooseksen kirjassa asia on paremmin..

20:5 Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat;
20:6 mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.

Jossain toisessa keskusteluketjussa kerroinkin käsitykseni tuosta jumalan kostomeiningistä. Ajattelen, että ihminen on 2000 vuotta sitten kokenut loogisimmaksi selitykseksi pahoinvoinnin periytymiseen jumalan kostamisen. Nykyään on selitykseksi tarjolla myös tämä sosiaalinen perimä-teoria, jonka koen itse loogisemmaksi ja helpommin käsitettäväksi.

Minun on ainakin henkilökohtaisesti vaikeaa käsittää, miksi jumala (jos on olemassa) haluaisi kostaa viattomille ihmistaimille vanhempiensa teoista ja tekemättä jättämisistä. Jos joku minulle perustelee tuon raamatun logiigan tältä osin hyvin, niin hienoa olisi. Minä voin jatkaa keskustelua sosiaalisesta perimästä, jos joku haluaa siitä haluaa keskustella.

teel kirjoitti:


Viattomille? Eihän Jumala viattomille aio kostaa, vaan niille jotka vihaavat Hänen nimeään. Asia on kyllä minullekin muuten käsittämätön, mutta kauhistuttaa ajatus, että jos vihaan Jumalaa ja nimeään, kosto tulee myös isien ja esi-isien pahoista teoista.

Vanhantestamentin Jumala on hyvin julma ja suuressa ristiriidassa Uudentestamentin rakastavan Jumalan kanssa. Kuitenkin pitäisi olla kysymys samasta Jumalasta..