Hakomaja.net

Hei,

itse olen ns. tavallinen kristitty. Lapsuudessa parhaimpia ystäviäni olivat naapurin vanhoillislestadiolaistytöt, joiden kanssa vietin oikeastaan koko varhaislapsuuteni aina lukioikään saakka.

Kivoja tyttöjä olivat, enkä minä lapsena ymmärtänyt "erilaisuuttamme". Uskosta kun ei lapsena puhuttu. Joskus asiaa sivuttiin tavalla, jota en kyennyt ymmärtämään. Muistan esimerkiksi tilanteen, jossa puhuimme piiskan saamisesta. Olimme noin kymmenvuotiaita, kun kerroin,e ttä en ole koskaan saanut piiskaa. VL-tytöt olivat tyrmistyneitä ja sanoivat minulle kauhuissan, että enkö minä tiedä, että ken vitsaa säästää se lastaan vihaa?? Olivat sitä mieltä, että vanhempani vihaavat minua ja minun käy vielä huonosti.

Muistan juosseeni kotiin tätä asiaa äidilleni kertomaan ja äiti vain nauroi , pitkään ja hartaasti:)

Varhaisessa teini-iässä aloin pikkuhiljaa tajuamaan eroavaisuuksia elämäntilanteessamme ja elämänkatsomuksessamme. Pieniä piikkejä ja kuittailija tuli osakseni mm. silloin, jos tytöt olivat nähneet vanhempieni ostavan kaupasta keskiolutta. Tai jos äidilläni oli huulipunaa ja korvakorut. Kerran tytöt olivat vieraisilla kotonamme, kun isäni tuli kotiin ja ruokakassin ohessa kantoi alkon kassia. Silloin tyttöjä vietiin. Lähtivät sanaakaan sanomatta kotiinsa.

Kovasti olivat ylpeitä kymmenlapsisesta perheestään ja uteliaina tiedustelivat, miksi minun vanhemmat eivät tee lisää lapsia? jotenkin koin aina jonkinmoista huonommuutta heidän seurassaan ja nyt vasta alan 20 vuoden jälkeen ymmärtämään miksi.

Minä jos satuin kiroamaan, se oli syntiä ja häpeää. Jos laitoin puuteria tai huulikiiltoa, siitäkin tuli piikittelyä. Jälkikäteen ajateltuna tunsin aina huonommuutta heidän seurassaan ja nyt vasta 20 vuoden jälkeen ymmärrän miksi...

Voisin kutsua heidän käytöstään ihan kiusaamiseksi. Kaikkea tekemisiäni ja perheeni tekemisiä arvosteltiin tahi moitittiin, enkä minä ymmärtänyt miksi. Tunsin vain alemmuutta. Jopa siitä, että he kävivät helsingissä seuroissa joka keskiviikkoa ja heillä oli kymmenittäin jopa sadottain vl-kavereita, kun taas minulla siinä tuppukylässä missä asuimme vain kourallinen:)


Sitten itse asiaan..vaikkakin nämä tyttöset osasivat kovasti tuomita ja moitiskella ihan pienestä pitäen meitä "maailman lapsia" , niin kaksinaismoralisuudessa he vallan loistivat.

Jos näiltä tytöiltä pääsi vahingossa kirosana ja siitä sattui joku riemastuneena mainitsemaan, niin sehän oli tietenkin silkka vahinko ja tahaton teko , eikä siitä saanut kelleen kertoa. Muistan kerrankin, kun ystäväni lipsautti ilmoille "saatanan" ja minä tätä nauramaan, niin ystäväni ihan tosissansa vakuutti minulle, että saatana taisi ottaa hänestä vallan sekunnin murto-osaksi, sillä hän itse ei ikinä tuollaista sanoisi. Ja sen jälkeen piti vannoa ja vakuuttaa, etten vain kelleen kertoisi mitä suusta on päässyt.

Vaikkakin tytöt maailman musiikkia paheksuivat, niin eräänkin kerran tulivat kyläilemään ja kysyivät onko minulla sitä yhtä tiettyä kappaletta levylläni. Toinen heistä sitten hyräili malliksi kappaletta , kun ei nimeä tiennyt ja minähän tunnistin kappaleen heti Europen hitiksi:) Sitä sitten siinä ääneen ihmettelin, mistä tytöt sen kappaleen voivat tietää?? Saati osata hyräillä? Niin vastausta en tietenkään saanut, mutta taas piti vannoa ja vakuuttaa, että kellekään en kerro, että kappaletta on luonani soitettu. Uhkauksien säestämänä. Uhkasivat mm. sillä, että kertovat kaikille koulussa, että meillä juodaan viinaa:) Enpä minä tyttö tajunnut,e ttä niinhän sitä juotiin kaikissa muissakin perheissä...

Kaiken aikani kun vietin näiden vl-tyttöjen seurassa , niin taisin mennä siinä hieman pyörälle päästäni. Opin mm. miten pahoja jehovan todistajat ovat, tai muut lahkolaiset. Suoraan helvetistä nämä epäuskoiset. Kuten myös kommunistit. Kuulin myös, että minä en tule pääsemään taivaaseen ja kilpaurheiluharrastukseni oli syntiä ja plaa-plaa plaa. Usein ihmettelin heidän juttujaan, mutta jotenkin he olivat niin vakuuttavia ja saivat minut tuntemaan itseni niin paljon heitä huonommaksi, että en tajunnut edes vanhemmilleni näistä tuntemuksista ja asioista kertoa. Etenkään kun aina tuli näitä vannomisia ja "uhkailuja". Ja tottakai uhkailtiin myös sillä, että ei olla kavereita enää.


Vihdoin siinä 14-15 vuoden paikkeilla aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että ystävyyssuhteemme on hieman ns. vääristynyt. Ja etteivät vl-tytöt todellakaan olleet totuudentorvia ja muita paljon parempia ihmisiä. Minua alkoi ärsyttämään kaiken ja kaikkien tuomitseminen, paheksunta ja ainainen juoruaminen muiden tekemistä virheistä ja synneistä.

Sitäkin opin ihmettelemään, miten nämä vl-tytöt kaikessa uskossaan olivatkin niin pinnallisia? Ihmiset arvosteltiin rankasti ulkonäön perusteella, samoin kuin pukeutumisen. Merkkivaatteita arvostettiin ja köyhemmille kavereille naurettiin ihan avoimesti.

16 vuotiaana suoritin sitten jonkinlaisen irtaantumisen näistä vl-tytöistä ja vaihdoin kaveripiiriä tyystin. Ja täytyy myöntää, että koin suurta helpotuksen tunnetta:) Koin tulevani hyväksytyksi omana itsenäni, eikä minun tarvinnut miettiä enää joka sanaani, jokaista elettäni ja tekoani "peläten" tuomituksi tulemista.

Myöhemmin juttelin vanhemmilleni näistä kokemuksistani ja tuntemuksistani ja aika kauhistuneita he olivat. Eivät osanneet kuvitellakaan, millaisessa alemmuudentunteessa tyttärensä oli elänyt liki koko ala-ja yläaste ajan. Jos olisivat tienneet, olisivat ehdottomasti puuttuneet asiaan, sanoivat jälkikäteen. Mutta mitenkä he olisivat moista edes osanneet epäillä uskovaisen perheen hiljaisista ja hyväkäytöksisistä tyttäristä


Jotta. Vaikka en ole koskaan vl ollutkaan, niin jonkinlaisen irtioton olen minäkin suorittanut.

Nyt näitä hakomajan kirjoituksia lukiessani olen oppinut ymmärtämään näitä tyttöjä ja heidän käytöstään. Eipä he tarkoituksella ilkeitä olleet, eivät tarkoituksella tuominneet. Heidät vain oli kasvatettu siihen, että he ovat parempia kuin kaikki muut.