Hakomaja.net

Tuli - tai pulppusi - mieleeni ilo siitä, että olen päässyt konkreettisesti irti vl-ryhmästä, kun näitä suviseurajuttuja on kuullut puolella korvalla.

Miten mahtava, miten hieno asia tämä todellinen uskomisen vapaus. Vapauden merkityksen käsittää, kun on joskus ollut kahleissa.

Samanlaista helpotusta tunnen minäkin, vaikka prosessi monin paikoin vielä vaiheessa...

Eka kertaa elämässäni voin kävellä suviseurakentälläkin vapaana (koska olsuhteiden vuoksi siellä välillä olen). Tätä on vaikea kai vl:n uskoa, mutta niin se vain on.

Kanssasi riemuitsemassa, Aricia!

Minäkin olen kokenut suurta vapauden tunnetta jätettyäni VL liikkeen taakseni 3v sitten, usko muuttui näkemiseksi En tosin niin paljoa vapautunut että olisin vaivautunut suviksiin. En kaipaa niitä yhtään. Ja olen nauttinut niin paljon siitä ratkaisusta. Vaikeaa on kyllä vieläkin, mutta minä nousen täältä yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu!
Muutamat Anna Erikssonin sanoittamat kappaleet kuvaa hyvin fiiliksiäni nyt:

"Oon kuka oon, teen mitä teen. Pystyn niin vihaan kuin rakkauteen. En valmiita reittejä kulje, vain koska sen pitäisi olla niin."

"Tärkeiden kanssa oon viiniä jounut ja turhaksi todennut sen. He käänsivät selän kun sielua antanut en."

Olen siis päässyt häkistä ,paitsi avioliitto, mutta olen sen toinen jumala ja sinut sen kanssa

Ehkä lähdöstäni on niin vähän aikaa että en löydä mitään hyvää asiaa sieltä, varmasti niitäkin löytyy. Mutta tällä hetkellä on menossa viha/inho vaihe, en haluaisi ymmärtää vl:a.
Kirjoittaminen ei koskaan ole ollut alaani, koettakaa siis ymmärtää

Tässä jotain sekavaa, sitä olen. Vielä. Ehkä aina.

Vajaa vuosi sitten luovuin lestadiolaisuudesta ja ainakin ulkoisesti olen päässyt melko etäälle liikkeestä. Paljon on vielä työtä edessä, että pääsen "sinuiksi" asian kanssa.
Suviseurojen aikaan en voinut olla ajattelematta, kuinka minun ei tarvitse enää teeskennellä. Se helpotuksen tunne! Muistan sen valtavan yksinäisyyden tunteen siellä ihmismassan keskellä. Enkä edes välitä siitä telttailumeiningistä, mutta eihän sitä voinut sanoa ääneen silloin. Epäilen, että tulen koskaan enää osallistumaan niihin karkeloihin.

kotkanpoika kirjoitti:

Kuin omasta suusta. Ei löydy mitään syytä yrittää ymmärtää, nautin kai liikaa katkeruudesssa kiemurtelemisesta.

Mukava oli lukea myös teidän kirjoituksianne Helmi ja Kotkanpoika

Minäkään en ole koskaan pitänyt oikein suviseuroista, sinne lähteminen oli aina jotenkin vaivalloista ja useimmiten vastahankaista.

Kotkanpojan tekstissä ilahdutti se, että sinua ei tunnu juurikaan ahdistavan epävarmuus, joka saattaa joitakin vaivata tutun ja turvalliselta tuntuneen uskonyhteisön jättämisen jälkeen. Et kaipaa tuttuja latuja.

samat sanat. itse olen lähteny neljä vuotta sitte.kuin raskas kivi taakka olisi pudotettu pois. saadessani vapautua tuosta tuskasta.

Mustasusi kirjoitti:


Minulla myös katkeruus jyllää aika kovalla voimalla välillä. Mutta kun sille ei ole mitään kohdetta, ei pysty larsia syyttämään kun sekin pahanen meni kuolemaan, eikä elänytkään sanojensa mukaan ikuisesti

Ja se epätoivo ja voimattomuus, kun ei saa ystäviään johdateltua pois sieltä. En kyllä kovin agressiivisesti ole yrittänytkään.

reflektio kirjoitti:

Olen niin kauan halunnut lähteä sieltä, että en osaa kaivata sitä kyllä yhtään. Olihan se tuttu ja tavallaan turvallinenkin, mutta niin ahdistava.

kotkanpoika kirjoitti:


Itse koen katkeruutta lähinnä niitä henkilöitä kohtaan, jotka minut lestadiolaisuuteen kasvattivat eli omia vanhempiani ja sukulaisiani kohtaan. Erityisesti äiti, isä ja mummu olivat tässä keskeisiä henkilöitä ja hyvin ankaria kasvattajia kaiken lisäksi. Nämä henkilöt eivät antaneet minun itse valita vaan aivopesivät niin hyvin kuin osasivat.

Omalla kohdallani katkeruus ilmenee ajoittaisena hyvin voimakkaana omien vanhempieni arvosteluna. Jos esim. jollakin sisaruksistani on vaikeaa, syytän siitä yleensä vanhempiani ja heidän epäonnistumista kasvattajana. En välttämättä ole aina kovinkaan kohtuullinen, mutta en toisaalta saanut valita lapsena omaa uskontoanikaan. Mielestäni uskonnonvapaus pitäisi ulottaa koskemaan myös lapsia.

Itse lestadiolaisuutta kohtaan en osaa olla katkera. Taitamattomat ja kiivasuskoiset ihmiset siellä niitä pahoja asioita tekevät ja keksivät kaikenlaisia sääntöjä, ei uskonto sinänsä.

Mulla kans katkeruus purkautuu pääasiassa omia vanhempia kohtaan. Ei ollut mitään mahollisuutta valita itse, kielletyt asiat oli kiellettyjä ja sillä piste. Seuroissa oli pakko käydä ja riidat yms. pakko sopia vl-tyyliin.
Omille lapsille ku puhunu jotain uskosta niin oon aina yrittäny painottaa, "ettei se välttämättä ole niin, iskä uskoo silleen, ja te saatte uskoa jos haluatte." Ajoittain kyllä tuntuu, että onko sekin liikaa. Ihmisoikeudet kun on taattava mun mielestä myös lapsille, eikä uskonnon vapaus ole niistä kaikkein vähäpätöisin.