Hakomaja.net

Lohduttavaa havaita, etteivät hoitokokoukset olleet jokin poikkeama. Niiden kaava meni inhimillisten lainalaisuuksien mukaan (vaikkakin laittaisin mieluusti inhimillisen eteen, etuliitteen epä-)

www.tkk.fi/Yksikot/YKS/fin/opetus/kurssit/vanhat _kurssit/yksper/arkisto/arkisto_0102/luennot/sosiaali.h tm

*** Pyhä on filosofien ja antropologien kuten Burkert, Girard, Serres ja Smith mukaan yhtä kuin ihmisen oma, ulkoistettu väkivalta. Erityisesti Girard on luonut teorian jonka mukaan ihmisen perustava ominaisuus, joka on kulttuuristen ja merkityksellisten erojen ja vuorovaikutuksen/vaihdon takana, on ihmisen voimakas kyky matkimiseen. Ihmisen kyky matkimiseen, ihmisen mimeettinen kyky on rajaton, vailla lajityypillisiä, viettipohjaisia ehdottomia rajoituksia ja kontrollia. Mimeettisen hallitseminen on kulttuurin tehtävä.

Inhimillinen väkivalta on "tarttuvaa", koska se on luonteeltaan mimeettistä, matkittua. Jokainen isku vaatii vastaiskun, jokainen kosto vastakoston. Alkuperäisen, traagisen väkivallan ongelma ei ole ihmisten erilaisuus tai eriarvoisuus, vaan kamppailijoiden samanlaisuus ja symmetrisyys. Vastavuoroisen väkivallan noidankehä on jatkuvasti laajeneva, ja hävittää erot joille yhteisö perustuu. Lakipisteessään mimeettinen väkivalta tekee kaikista yhteisön jäsenistä toistensa kaksoisolentoja, keskenään vaihdettavia. "Kenestä tahansa voi nyt tulla kaikkien vihan kohde, ja tässä on Girardin mukaan sekä uhrin instituution että "pyhän" käsitteen alkuperäinen hetki: kamppaileva yhteisö yhdistyy yhtä jäsentään vastaan. Alkuperäinen uhri ei korvaa ketään erityistä alkuperäistä syyllistä, vaan yhteisön jokaisen jäsenen yhteisön jokaisen jäsenen väkivallan kohteena. Spontaani yksimielinen väkivalta palauttaa yhteisöön yhteisyyden ja eron, uhrin radikaalin erottumisen, joka siis tekee muiden yhteisyyden mahdolliseksi." (Taina Rajanti: Kaupunki on ihmisen koti)***



Tämä sopii hoitokokouksien selittäjäksi, kuin nenä päähän. Girardin teoria

****2.1 Teoria Lyhyesti
Girardin teoria on kaikessa yksinkertaisuudessaan tiivistettävissä muutamaan lauseeseen: Ihminen oppii haluamaan imitoimalla mallia joka usein muuttuu kilpailijaksi tai jopa viholliseksi. Kiihtyneen kilpailevan haluamisen uhkaama yhteisö ratkaisee mimeettiseksi kriisiksi kasvaneen vihamielisyyden kanavoimalla kaikkien aggression yhteen sijaisuhriin, syntipukkiin. Uhrin tuoma rauhan ihme antaa ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisesta pelottavasta pyhästä, joka vähitellen mahdollistaa ritualisoidun uhraamisen ympärille järjestäytyneen kulttuurin synnyn. Yhteisö löysi syntipukista tavan annostella väkivaltaa tavalla joka hillitsee sen kaoottista muotoa. Kun kaikkien sota kaikkia vastaan muuttui kaikkien sodaksi yhtä vastaan ihmiskunta alkoi löytää kulttuurikehityksensä perustan.

Tähän yksinkertaiseen hypoteesiin tiivistyy Girardin idée fixe, elinikäinen pakkomielle, fiksaatio tai intohimo[1] joka on poikinut jo laajan toisen ja kolmannen sukupolven tutkimustyön. Girardin moniulotteisesti perusteltua teoriaa on alettu kutsua melkein halventavan yksinkertaisesti syntipukkiteoriaksi. Se on minusta hyvä idea. Kerrankin jonkun teorian nimi juurtuu vahvaan arkisanastoon, jonka kautta kuka tahansa voi haistaa jotain olennaista teorian sisällöstä.

Havainnot joihin tämä teoria perustuu, eivät ole uusia. Ne perustuvat pikemminkin vanhoihin itsestäänselvyyksiin, kuten että keskiajan noitasyytökset olivat yksinkertaisesti vääriä. Rutto ei suinkaan johtunut kaivoja myrkyttävistä juutalaisista. Suomalainen työttömyys ei suinkaan johdu somaleista, eikä isän alkoholismi todellakaan johdu tuhmasta lapsesta. Teorian banaalin yksinkertainen havaintopohja on läsnä minkä tahansa instituution tai yhteisön sisäisessä vertailussa, kilpailussa, valtataistelussa, kateudessa, juoruilussa ja panettelussa. Yhteiskuntamme on täynnä toisilta opittuja ja villiintyneitä haluja, jotka tarpeeksi kriittisessä kilpailutilanteessa tarvitsevat uhria yhteisöllisen ristiriidan ratkaisemiseksi.

Girard siis olettaa että primitiivinen uskonnollisuus ja järjestäytynyt kulttuuri on aikanaan perustunut kollektiiviseen murhaan. Uhrin piti olla sillä tavalla valittu, että sen tappaminen ei herättänyt kenessäkään yhteisön jäsenessä mitään halua kostaa. Tappamalla tämän yksilön (yleensä kivittämällä, pakottamalla hänet hyppäämään kallionreunalta alas, tai vain karkottamalla hänet) yhteisö onnistui palauttamaan keskinäisen rauhan, tasapainon ja järjestyksen.

Koska uhrin kuolema sai aikaan rauhan ihmisten kesken, hänet myöhemmin nostettiin jonkinlaiseksi pelastajaksi, jumala- tai kulttihahmoksi. Tämän mytologisoinnin tarkoitus oli myös salata se, että kysymyksessä alunperin oli koko yhteisön tekemästä murhasta, josta kukaan ei enää kanna henkilökohtaista vastuuta. Murhaa seurannut rauha on pyhittänyt väkivallan käytön ja näin synnytetyt Jumalat vaativat jatkossakin uusia uhreja rauhan säilyttämiseksi.

Jumaliin tai Jumalaan projisoitu veren himo, joka vähitellen ritualisoitui ja institualisoitui, on kautta historian vaientanut syyttömien uhrien äänen. Kun uhrius on jumalallinen välttämättömyys, uhrin yksilöllinen kohtalo ei ole kenenkään ihmisen vastuulla. *****


--------------------------------------------------------------------------------
[1] René Girard. The Founding Murder in the philosophy of Niezsche. (In Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth.) s. 227.