Hakomaja.net

En pitänyt päiväkirjaa enkä muutenkaan tehnyt muistiinpanoja hoitoaikoina. Mutta löysin yhden kuvauksen omista ajatuksistani ja tunnelmistani ENNEN erottamista. Odotin tuolloin toista lastamme ja hoitokokous oli vajaan vuoden päässä. En sitä tiennyt, mutta aavistelin pahinta...

Kirjoitin ajatukseni ruutupaperille kirjastossa. Opiskelin ja yritin saada graduani vähän valmiimmaksi ennen vauvan syntymää. Olin nuori aviovaimo, alle 30-vuotias.

En ole kirjoittanut tätä aikaisemmin minnekään.
------------------------------------------------------

Maanantai jouluviikolla kirjastossa 1978

"Painajaiset ahdistavat öisin minua. Ja päivisin tuskanhiki tekee oloni hihkeäksi. Tulevaisuus pelottaa, koska ainoat sosiaaliset siteeni ovat vaarassa katketa itsepäisyyteni vuoksi. En voi nöyristellä enää, teeskentely tulee kuitenkin julki. Toisaalta ratkaisu olisi helpotus, mutta en itse voi sitä kiirehtiä.

Vai pitäisikö minua sanoa: "Minkä teette, tehkää pian!"

Jeesus hikoili verta, kun tiesi aikansa lähenevän. Hänen osansa oli vielä vaikeampi. Ehkä edes Hän ymmärtää minua yksinäistä ja antaa voimia tällä tuskaisella tiellä.

En tajua joka hetki, mistä on kysymys. Kuin sumussa kuuntelen puhetta, toisaalta suloista, toisaalta raakaa. Kun kaunis lempeä ääni kutsuu, ihmettelen itseäni ja pelkoani. Mutta sitten taas - eteeni tulevat velvoittavat ohjeet ja sisimpäni huutaa EI EN JAKSA!

Miksi olen ainoa, jonka suusta ei kuulu ylistystä nykyiselle menettelylle? Haluaisin tukea ja turvaa, mutta en uskalla enää luottaa mihinkään.

Kumpa Jumala antaisi aikaa, että kyyneleeni ehtisivät kuivua ja näkisin auringon säteet. Sen oikean valon, mikä lempeästi lämmittää kohmeista sieluani.

Itse en osaa kulkea, vapisten seison paikallani ja odotan seuraavaa iskua."

Sanasi ovat voimakkaat ja ilmaisevat niin elävästi tuota ahdistavaa aikaa ja sen fiiliksiä. Sen on täytynyt olla vielä pahempaa, kuin mitä sanat voivat kuvata...Olen kuitenkin iloinen puolestasi, että ET taipunut miellyttämään ihmisiä, vaan pysyit Jeesuksen tavoin uskollisena loppuun asti, Hänen pilkkaansa kantaen. On parempi olla Hänen kanssaan ulkopuolella leirin, kuin elää valheessa.
Kuinka miehesi voi nykyisin?

Muistan jotain 80-luvun alun tapahtumista ja niiden herättämistä ahdistuneista kysymyksisistäni. Olen jälkeenpäin hävennyt, että en seisonut selkärankaisena ja rohkeana uskonpuhdistajana ja antanut koko r.y:n väen kuulla, mitä mieltä olin heidän opistaan. Maailma oli silloin muutenkin turvaton, epälooginen paikka, missä ei oiekudenmukaisuus hallinnut... minulta ei löytynyt moraalista rohkeutta puhua omantuntoni mukaan, ja olen sitä katunut jälkeenpäin. Onko selkärankaa vieläkään, mietin usein...

Mikähän revohka siitäkin olisi syntynyt, jos olisin koulutyttönä puhunut näkemiäni järjettämyyksiä vastaan?! Vanhempani olisivat todennäköisesti joutuneet vaikeuksiin minun 'rettelöimisestäni', se olisi ollut heille kova paikka! Kuitenkin, nyt he ovat itse kaikessa hiljaisuudessa irtautunteet vl-elämäntavasta ja opista. Hyvä niinkin. Olen varma, että kukaan tai mikään ei pystyisi nykyään painostamaan heitä enää 'ruotuun' ja saada heitä epäilemään pelastumisensa todellisuutta, mutta onneksi niitä huolestuneita 'saattomiehiä' ei ole liikoja näkynytkään.

Kiitos kommentistasi SpiritKid!
Kuten huomasit, kirjoitin vain itsestäni. Se oli tietysti yksi iso lisä asian vaikeudessa, kun joutui käymään yksinään tuota prosessia läpi. Tosin tulevaisuutta eivl-vaimona ei osannut kuvitella eikä uskoa sitä mahdolliseksi. Jotenkin luotti, että asiat eivät mene niin kuin menivät ... :S

En voi puhua julkisesti avioliitostani, enkä niistä ongelmista, mitä tällainen parisuhde pitää sisällään. Ymmärrät, kun sanon, että monet tuntevat minut täällä ihan oikeasti.

Ehkä rivien välistä näkyy jotain, jos lukee tekstini ja tietää tilanteeni. Sille en voi mitään, vaikka miten fiksusti yritän pitää lähipiirini pois näistä keskusteluista.

Tajuan tilanteesi, eikä missään nimessä aikomukseni ollut udella asioita, joista et itse halua puhua ja mikä voisi vaikeuttaa elämäntilannettasi. Minäkin katson viisaammaksi olla kertomatta netissä liikaa sellaisia perheeseeni ja elämääni liittyviä yksityiskohtia, joista minut voitaisiin tunnistaa. Varmasti jossain päin Suomen maata löytyy joku, jotka muistaa minut ja osaisi yhdistää yksi ynnä yksi...

Olen valmis puhumaan asioista omalla nimelläni ja kertomaan rehellisesti elämästäni, mutta pidän tärkeänä suojata perheeni yksityisyyttä, ja välttää tarpeettomasti tuomasta esiin heihin liittyviä asioita. Heillä on oikeus hiljaiseloon, joten se heille suotakoon...

On nähtävissä, että vain erittäin harvat voivat kirjoittaa oikealla nimellään. Heitäkin varmaan haittaa kirjoittamisessa se, että pitää varoa kertomasta asioita lähipiiristä ja muistakaan tutuista. Vaikka puhuisi melko ympäripyöreästi, niin monet silti tunnistavat puheena olevan henkilön ja häneen liittyvän esimerkin. Lisäksi monet omat kokemukset ja tapahtumat ovat kiinni muistakin ihmisistä, eikä niitä voi paljastaa. Vaikka ne olisivat omiakin ja niistä ehkä haluaisi puhua?

Tunnen monia entisiä ja nykyisiä veeälliä. Jokaisella meistä on omat syymme, miksi kirjoitamme nimimerkillä ja hyvin peitellysti. Minullakin on monta havainnollista esimerkkiä vl-opetusten aiheuttamasta kaksinaismoralismista, mutta en voi niitä täällä ottaa esille. Ne saattaisivat kertoa omalla karulla tavallaan jotain... mutta...en voi.:S

Kuten sanoin vl-seurakunnan arvo ei himmene oikean vl:n mielessä, vaikka mikä tulisi ilmi!

'Kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja totella parempi kuin oinasten lihavuus!' Siihen perustuu rakennelmien kestävyys ja ne ovat vielä hyvässä kunnossa?

Tämä on toinen muistiinpanoni erottamiseni ajoilta. Edellisistä muistiinpanoistani oli kulunut vajaa vuosi ja hoitokokouksestani muutama viikko. En sillon tiennyt, miten tuo ratkaisu vaikuttaa elämääni ja erityisesti avioliittooni. Olin turhankin toiveikas. :S

---------------------------------------------
"Kirjastossa 4.10.1979 torstaina klo 16.40

On kulunut melkein kaksi viikkoa "sukukokouksesta", jossa todettiin "jo-tapahtunut". Muistot (kokouksessa) palasivat syyttelevinä, osin liioiteltuna. Tahdikkuutta ja lempeyttäkin oli puolin ja toisin, joten yhteyttä voidaan jollakin tasolla ajatella.

Pakkopaita on löysännyt - mielessäni toistuvat sanat, jotka eivät kai minulle enää kuuluisi: 'Ei laulamasta lakkaa mun sielun iloissaan kun uuvutettu raukka on päässyt kuormastaan...'

Jotenkin tuntuu, ettei kaikki ole ohi, sekavuuksia jäi ilmaan! On vaikea tunnustaa olevansa ulkona niille, jotka eivät ole epäilleet ja sormella osoittaneet.

Ei minulla ole enää katkeruutta, on helppo hengittää taas pitkästä aikaa....
En tiedä, miksi - lieneekö tarpeenkaan.
Jumala antakoon vieläkin aikaa meille kaikille!

Toistelen samoja asioita.
'Lipastoni laatikosta' otin tällaisen kuvauksen omasta prosessistani vl-eron jälkeen.

'Runo' on kirjoitettu 80-luvulla.

---------------------------------------------
Meille opetettiin koulussa värejä.
Sanottiin, että matto jalkojemme alla on mustavalkoinen.
Viittasin ja yritin oikaista opetusta.
Mutisin: on siinä muitakin värejä.
Olin kompastunut kynnykseen, kaatunut ja nähnyt värit läheltä.

Opettajalla oli valta väreihin.
Minä olin väärässä, pahasti tottelematon.
En perunut sanojani, poistuin luokasta, koko koulusta.

Vuosien kuluttua tapasin opettajan.
Hän oli seurannut aikaansa, valistunut ja opetti värejä - kaikkia sävyjä.

Minä koin yllätyksen: hän uskoi olevansa yhä vallassa ja oikeassa!

Eroni syytä opettaja ei muistanut, ihmetteli keskeyttämistäni.
Hän tarjosi minulle aikuiskoulutusta heidän koulussaan, hänen johdollaan.

Mutta en tarvinnut lisäopetusta, minä tunsin jo kaikki värit.
Olin katsellut maailmaa tarkasti, välillä kyynelten läpi.
Olin nähnyt lukemattomat värien sävyt itsessäni, muissa ihmisissä, luonnossa,
kaikki sateenkaaren värit, kaikki elämän värit.

Minä en anna arvoa entisen kouluni leimalle, en ansioluettelolle enkä loppututkinnolle.
Ne ovat minulle sysimustia, kun valta on ne värittänyt.

Uskon, että elämäni viimeinen loppukoe on erilainen.
Paras Opettaja ei erehdy, ei opeta eikä arvostele väärin.
Tuomio on Oikea, valitusmahdollisuutta ei ole.
Ei minulla eikä entisellä opettajalla.
Onnekseni.

-------------------------------------------------------------------------------

Hienoa, että olet säilyttänyt nuo kirjoituksesi. Runo on todella hyvä!
Olen huomannut miten itse on unohtanut monia asioita, varmaan se on ollut osittain aktiivistakin unohtamista.
On halunnut unohtaa nuo ahdistavat ajat ja kun ei ole ollut ketään kenen kanssa niistä olisi voinut puhua.

Eipä minullakaan ollut keskustelukaveria. Jos keskustelua syntyi, se muuttui pian väittelyksi ja 'voittaja' on helppo arvata....

Muistan keskustelleeni itsekseni, kuvitellun vl-vastustajan kanssa. Se oli hyvää terapiaa, vaikka ehkä vaikuttaa hieman 'sairaalta'.

Umpilesta vihjaili siitä, miten meikäraukat rikastuttavat terapeutteja. Se tuntui ilkeältä, sillä monet ovat joutuneet hakemaan apua ammattilaisiltakin.

Minä olen saitana ihmisenä turvautunut ilmaiseen apuun ja käyttänyt sopivat tilanteet oman ongelmani hoitamiseen. Tosin ei niitä pilvinpimein ole kohdalle sattunut, sillä olen aika tarkka siitä, kenelle puhun ja kenelle en. Nokille/silmille ei ole tullut kovin monta kertaa!

Vielä yksi runo. En edes muista, mitä oli tapahtunut. Ehkä vl-piireissä oli käsitelty HS-asiaa tai muuten löysytetty nyörejä?

----------------------------------
Huusin erämaassa kaksikymmentä vuotta.
Turhaan. Turhaan.

Kaiku vastasi vihdoin vieraalla äänellä
samat huudot, samat tuskat.

Minne minun sanani katosivat?
Ollaanko jo niin pitkällä,
että kaikukin valitsee ketä matkii?

-----------------------------------------------------------

Sehän ei ollut Umpilesta, vaan joku toinen, joka sanoi, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Kannattaa pitää sairaaksi itsensä luuleva sairaana mahdollisimman monta vuotta. Umpilesta viittasi tuohon keskusteluun.