Hakomaja.net

Rauhan tervehdys 12.5.2010 viite: www.rauhantervehdys.fi/ sivu3
- korostukset lukijan

Ilmiantaa vai ei?

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on toisistaan poikkeavia näkemyksiä maallikkojen rippisalaisuudesta.


Kirkkolain mukaan rippisalaisuus koskee vain pappeja ja virassa olevia lehtoreita, mutta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä maallikolla on ripissä sama asema kuin papilla.

Pappien vaitiolovelvollisuutta tutkineen lestadiolaispapin Johannes Alarannan mukaan maallikon, esimerkiksi maallikkosaarnaajan, velvollisuus on kuitenkin kertoa viranomaisille ripissä ilmitullut törkeä rikos, kuten pedofilia.

- Suomen lain mukaan hänen tulee viedä asia viranomaisille heti! Minulle tämä on vesiselvää ja olen aina ymmärtänyt asian näin. Papin tulee sen sijaan kehottaa ripittäytyjää kertomaan rikoksesta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Ellei hän tähän suostu, papin on tehtävä ilmoitus viranomaisille. Samalla hänen on huolehdittava siitä, ettei uskoutuja tule ilmi. Alaranta selvittää, että ilmiannettavat törkeät rikokset sisältyvät Suomen laissa rikoslain 15. luvun kymmenenteen pykälään.


Vaikenemisesta rangaistus

Alarannan mukaan niin sanotut rivilestadiolaiset ovat lähes poikkeuksetta hänen kanssaan samaa mieltä maallikoiden velvollisuudesta kertoa törkeästä rikoksesta viranomaisille.

- Olen puhunut aiheesta viime viikkoina useiden lestadiolaisten kanssa eikä heillä ole tässä asiassa mitään ongelmaa.

Rikoksen vieminen eteenpäin on tärkeää jo siksi, että pedofiili uusii usein rikoksensa, Alaranta sanoo.

Alaranta tähdentää, että lain mukaan törkeästä rikoksesta ilmoittamatta jättämisestä seuraa rangaistus.

- Papilla tai maallikolla ei ole ilmoitusvelvollisuutta rikosoikeudellisesti vanhentuneista, yli 20 vuotta sitten tapahtuneista rikoksista, mutta lapsiin kohdistuvissa hyväksikäyttötapauksissa vanhentumisaika päättyy aikaisintaan kun uhri täyttää 28 vuotta. Siksi pedofiliatapauksissa tulisi kehottaa uhria itseään tekemään asiasta rikosilmoitus.


Katekismus ei tingi luottamuksellisuudesta

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippiisän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana, eikä ripin vastaanottajan tule siksi kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.

Hautamäki perustelee ripin luottamuksellisuutta Katekismuksella, jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä.

”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta.

- Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse. Rikokseen langennut ei voi väistää vastuutaan lain edessä, Hautamäki korostaa.


”Ripittäytyjä tietää tehneensä väärin”

Mutta mitä jos ripittäytyjällä on esimerkiksi persoonallisuushäiriö, eikä hän tajua tehneensä väärin?

Aimo Hautamäki toteaa, että ihminen, joka ei tunne tehneensä syntiä, tulee tuskin ripittäytymään. Ripin lähtökohtana on tunto väärin tekemisestä, hän painottaa.

Hautamäki lainaa uudestaan Katekismusta, jossa sanotaan, että ”ripittäjälle meidän taas on tunnustettava vain ne synnit, jotka tiedämme ja tunnemme sydämessämme”.

-Se, joka ripittäytyy, haluaa muuttaa suuntaa. Evankeliumi antaa myös voimaa sovittaa rikos lain edessä, Hautamäki uskoo.

– Minä ajattelen, että lain näkökulma ei ole kuitenkaan tässä ensisijainen, vaan ipittäytyjän on oman pelastuksensa vuoksi tunnustettava rikoksensa viranomaisille. Synninpäästö ei ole synnin peite.

Hautamäki jää kuitenkin miettimään, miksi tiedotusvälineiden viimeaikaisessa pedofiliakeskustelussa juuri rippi on noussut niin vahvasti keskusteluun. Hän epäilee, että pedofilia tulisi erityisesti esille juuri ripissä.


Työntekijöiden taustaan perehdyttävä yhä paremmin

Uusia pedofiliatapauksia on paljastunut viime viikkoina yleisesti kirkon piiristä ja myös vanhoillislestadiolaisten keskuudesta.

Alaranta pitäisi hyvänä, että pedofiliakeskustelun vuoksi SRK:n johto vaatisi rikosrekisteriotetta myös vapaaehtoisilta, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa.

- Kyse olisi symbolisesti tärkeästä eleestä.

Suomessa saa tällä hetkellä työskennellä lasten ja nuorten parissa vapaaehtoisena ilman velvollisuutta esittää rikosrekisteriote.

Hautamäki ei näe perusteluja sille, että nykykäytännöstä pitäisi tehdä poikkeus vanhoillislestadiolaisten kohdalla. Hän pitää hyvänä, että rikosrekisteriote on esitettävä työsuhteen kestäessä yli kolme kuukautta.

- Jos yhteiskunnassa yleisesti ryhdytään vaatimaan myös vapaaehtoisilta lasten ja nuorten kanssa työskenteleviltä rikosrekisteriote, säännös koskee luonnollisesti myös meitä.

Hautamäen mukaan viimeaikainen keskustelu on kuitenkin merkinnyt sitä, että heidän on pohdittava entistä tarkemmin, keitä esimerkiksi lasten ja nuorten leireillä työskentelee. Työntekijät on tunnettava hyvin.

RIITTA HIRVONEN


Mikä rippi?

Rippi on kirkon pyhä toimitus. Ripissä ihminen tunnistaa syntinsä ja saa synninpäästön. Tämä voi tapahtua kahden kesken sielunhoitajan kanssa tai yhteisessä jumalanpalveluksessa.

Ripin ottaa vastaan pappi tai luterilaisessa kirkossa myös muu kirkon työntekijä tai maallikko. Ripin vastaanottajia sitoo rippisalaisuus. Ripissä ilmaistuja asioita ei saa paljastaa kenellekään. Rippisalaisuuden rikkomisesta on säädetty papeille ankarat rangaistukset. Rippisalaisuus on ripin toimittamiselle välttämätöntä.

Lähde: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kotisivu www.evl.fi tunnustettava rikoksensa viranomaisille.

Kaleva 13.5.2010 Lukijalta - Kansan kaikuja Pohjois-Suomesta

Kiimingin seurakunnan entinen paimen, rovasti Arto Kouri kirjoittaa (korostukset lukijan):

<<<<<< Rippikäsitykseen syytä paneutua

Menneen lumen aikana pedofiliakeskustelu ja seksuaalisen hyväksikäytön julkisaattamiset ovat pääosin koskeneet vanhoillislestadiolaisuutta, vaikka tämänkertainen ”vyöry” sai alkunsa tuosta pääuomasta 1920-30-luvuilla irtautuneen ns. pikkuesikoisuuden piiristä.

Nämähän ruotsinkielisellä alueella ovat edelleen ”rauhanyhdistyksiä”, fredsföreningar, mutta liikettä kutsutaan myös lehtensä mukaan Rauhan sanana.

Pohjimmiltaan nämä edustavat samankaltaista syntikäsitystä ns. armonjärjestyksineen: synninkäsitys, mikä herää Jumalan Sanan vaikutuksesta, rippiin hakeutuminen tunnustuksineen ja anteeksiantamisineen.

Yleensä tähän pannaankin asialle piste.

Juuri tuohon pahimmillaan kaksinaismoralismiin paneuduttiin lestadiolaisuuden sisällä jo sen leviämisvaiheessa Lapissa: ”Lain alta evankeliumin alle” –siirtymisessä alkoivat ihmiset kyselemään myös uskon näkymistä arkisessa elämässä.

Niinpä ”Kittilän patshaat”, ensin mainittuina Jokelan veljekset Hanhi-Pieti ja Paksun Feeti, taustavaikuttajanaan muun muassa opiskeluaikoinaan heränneiden parissa liikkunut metsänhoitaja Silén, rupesivat vaatimaan parannusta myös ulkonaisessa elämässä.


Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johto on tämänkin lehden palstoilla tullut kiitettävästi julki (Kaleva 9.5. / Lukijalta).

Samaa rovastit, puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo hautamäki, olivat kirjoittaneet jo julkaisunsa Päivämies pääkirjoituksessa 5.5. On hyvä antaa tunnustus, että näin selväsanaisesti ilmaistaan pedofilian nollatoleranssi, niin kuin koko ev.lut. kirkonkin piirissä.

Lestadiolaisuus on leimautunut hyvinkin seksuaalikielteiseksi ja erityisesti seksuaalisen hellyyden osoittamisessa ja seksuaalisessa kanssakäymisessä pidättäytymiseen avioliitossa tapahtuvaan hedelmöittämiseen.

Tässä saattaakin kulminoitua laajalti uskonnollisten yhteisöjen kipupisteet. Ihmisen biologiseen ja fysiologiseen olemukseen, tunne- ja viettielämään, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja rakkaudenkaipuuseen kuuluvia asioita ”hengellistetään”.


Laajalti kirkon konfirmaatio-opetuksessakin ihmisen seksuaalisuuteen on liitetty synti. Vaikuttaa siltä, että mitä vapaammaksi seksuaalisuuden ilmaisu yhteiskunnassa on tullut, sitä normisidonnaisemmaksi eräiden uskonnollisten yhteisöjen opetus on jähmettynyt.

SRK-rovastien kirjoituksessakin pongahtaa yksilön vastuuseen vetävä sormi.

Jotain esillä olevan asian käsittelyssä puolinaiseksi jäävää paljastaa, kun rikoksia kuvataan adjektiiveilla ruma, iljettävä tai niin kuin TV1:n aamutelevisiossa vanhoillislestadiolaistaustainen tutkija Sinikka Hurtig myös korvaan ottavasti useaan kertaan käytti ilmaisua ikävä asia.


Yhteisöillä on jopa uskonnonvapauden periaatteiden mukainen oikeutensa norminmuodostukseensa. Se parhaimmillaan esimerkiksi alkoholinkäytössä tukee yksilöä, niin kuin lestadiolaisuuden historiassa on taisteltu ”viinapirua” vastaan.

Mutta tämä kollektiivinen vastuu pitää selkeästi ulottaa erheisiin siten, että uhrien oikeudet ovat kiistattomia ja he saavat hyvityksensä täysin korvattuna. Ei siis tulisi myöskään väistää tarvetta selvittää vanhoillislestadiolaista rippikäsitystä, mihin toivottavasti piispojen johdolla paneudutaan.

Arto Kouri
provasti
Kiiminki >>>>>

Kaleva 14.5.2010

Eilinen (13.5.) johdanto (www.kaleva.fi/uutiset/oikeustieteilija-r...isuus-on-ongelma-lastensuojelulle/854130 ): ” Kirkko haluaa pitää kiinni pappeja ja seurakuntien viroissa olevia lehtoreita koskevasta rippisalaisuudesta. Se ohittaa aina muihin lakeihin kirjatun ilmoitusvelvollisuuden ja julkisuusperiaatteen. Tietoja saa kertoa eteenpäin vain siten, ettei ripittäytyjän henkilöllisyys välillisestikään paljastu eikä esimerkiksi teon ajankohdasta saa mainita.

Lastensuojelulaki ylittää kaikki ammatilliset salassapitosäännökset, mutta ei rippisalaisuutta. Rippisalaisuus murtuu kirkkolain mukaan, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka on yleisesti ilmiannettava teko, kuten törkeä lasten hyväksikäyttö.

Mikkelin hiippakunnan piispan Seppo Häkkisen mukaan rippisalaisuus voi tuoda sellaisia ihmisiä kertomaan tilanteestaan, jotka eivät kenellekään muulle voi puhua. Näin voi tulla esille tapauksia, jotka muuten jäisivät kokonaan piiloon. Oikeustieteen tohtori Sami Mahkonen pitää selvänä sitä, että rippisalaisuuden ehdottomuus pitäisi purkaa. Hänen mielestään kirkkolaki on ongelma lastensuojelun kannalta.”

- millaista lainopillista koulutusta ripin vastaanottajille annetaan, jotta he pystyvät päättämään törkeästä rikoksesta? Kun tuomareillekin näyttää se olevan vaikeaa.


<<<<< Rippisalaisuus pysyy

Anne Hentilä Kaleva
OULU Pappien ja virassa olevien lehtorien rippisalaisuuden murtaminen ei juuri saa kannatusta kirkon piirissä. Perheoikeuden asiantuntija, oikeustieteiden tohtori Sami Mahkonen sen sijaan haluaisi sen sijaan rippisalaisuuden ehdottomasti purettavaksi. Nyt se suojelee hänen mukaansa lasten hyväksikäyttäjiä.

Mahkonen kannattaa oikeusministeri Tuija Braxin ehdotusta siitä, että vaitiolovelvollisuutta muutettaisiin. Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen ei näe rippisalaisuutta epäkohtana. Päinvastoin se voi auttaa ihmisiä kertomaan tilanteestaan, kun he voivat luottaa vaitiolovelvollisuuteen. Häkkisen mukaan rippisalaisuus ei ollut hänen tiedossaan olleissa tapauksissa este hyväksikäytön uhrien auttamiseksi. Rippisalaisuus on pikemminkin avun mahdollistaja kuin sen estäjä.

Lastensuojelulaki sisältää julkista valtaa käyttävien ammattihenkilöiden ilmoitusvelvollisuuden, vaikka heillä on salassapitovelvollisuus. Mahkonen ei löydä mitään perusteluja sille, miksi kirkko on erityisasemassa.

”Kirkossa on keskusteltu asiasta ikään kuin se koskisi vain heidän työntekijöitään. Mutta samassa tilanteessa ovat muun muassa lääkärit ja terapeutit.”

Mahkosen mukaan rippisalaisuuden puolustajat ovat vetäytyneet umpioon normien taakse. Luottamuksellisuuden periaate on heille tärkeämpi kuin lapsen etu.

”Pappi on satoja vuosia ollut suomalaisille se, jolle voi kaikista asioistaan kertoa luottamuksellisesti. Niin tulee olla myös jatkossa. Sielunhoito ei ole rikoksen salailua eikä rippiä käytetä synnin peitteenä” piispa Häkkinen sanoo.

”Rippi tarjoaa yhteiskunnassamme ainoana mahdollisuuden käsitellä elämän syvimpiäkin kriisejä ehdottoman luottamuksellisesti.”

Jokainen kirkon työntekijä ja luottamushenkilö on lastensuojelulain nojalla ilmoitusvelvollinen havaitsemastaan lapsen hyväksikäytöstä. Ainoa poikkeus ovat pappien ja lehtorien sielunhoito- ja rippikeskustelut, joissa on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Se murtuu vain rikoslain momenttiin, jossa säädetään törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Tällöinkään ripittäytyneen nimeä ei saa kertoa.


Tarkkaa tietoa ei ole siitä, minkä verran rippi- ja sielunhoitokeskusteluissa tulee ilmi lasten hyväksikäyttöä tai muita rikoksia. Se on hyvin harvinaista. Useimmiten on kyse tavallisista ihmisten ongelmista ja vaikeuksista. ”Itse olen ollut pappina lähes 30 vuotta ja työskennellyt seurakuntapappina liki parikymmentä vuotta. Käymissäni sielunhoitokeskusteluissa ei ole kertaakaan tullut ilmi lasten hyväksikäyttöä tai muita rikoksia”, Häkkinen sanoo.

Väitöskirjaa vaitiolovelvollisuudesta tekevä seurakuntapastori Johannes Alaranta uskoo, että ehdoton rippisalaisuus säilyy jatkossakin. Hän muistuttaa, ettei se koske muita kirkon työntekijöitä eikä maallikkosaarnaajia. Hän ei usko, että meillä jäisi ilmoittamatta paljon törkeitä rikoksia rippisalaisuuden vuoksi. Hän toivoo, että rikoslakiin pitäisi lisätä ilmoitettavien rikosten listalle lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, kun siellä on nyt vain törkeä hyväksikäyttö.


Pitkä perinne takana

Ensimmäiset merkinnät papin vaitiolovelvollisuudesta ovat peräisin 400-luvulta. Ensimmäinen Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa varten laadittu kirkkolaki on vuodelta 1869. Myös siinä esiintyy rippisalaisuus. 1964 kirkkolaissa tuli ripin rinnalle sielunhoidon käsite. Nykyinen kirkkolaki on vuodelta 1993.

Kirkkohallituksen työryhmä päivittää Kirkon työntekijän vaitiolovelvollisuus –kirjasta. Tähän on syynä julkisuutta, salassapitoa ja vaitioloa koskevien säädösten muuttuminen.

Yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa papille tai virassa olevalle lehtorille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka on uskoutunut. Jos kyseessä on hankkeilla oleva törkeä rikos, siitä on ilmoitettava, mutta niin, että uskoutujaa ei kerrota

mikki kirjoitti:

Minulle ei henkilökohtaisesti Katekismus paina kovin paljoa. Raamatusta en myöskään rippisalaisuutta löydä ja olen aiemminkin kritisoinut Aimo Hautameän mielipiteitä. Kuitenkin täytyy tässä asiassa sanoa, että olen Aimon kanssa samaa mieltä rippisalaisuudesta.


Jos ajattelee yksittäistä tapausta, jossa ripittäytyjä tunnustaisi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, niin toki minunkin mielestäni lapsen etu painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin mikään muu.

Mutta jos rippisalaisuus purettaisiin siten, ettei se koske törkeitä rikoksia, niin tunnustaisiko rikollinen rikoksiaan? Ei ainakaan sellainen, joka ei tunnustaisi sitä muutenkin myös poliisille.

Vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, missä rippisalaisuus on ehdoton, voi muutoin selvittämättömiä tapauksia mitenkään tulla esiin edes rippi-isille ja vain tällöin ripin vastaanottajalla on mahdollisuus herätellä ripittäytyjän tuntoja sekä tuoda esiin että anteeksianto Jumalan edessä on mahdollinen, mutta se vaatii myös asioiden korjaamista maallisessakin mielessä.

SRK:n suhteen ongelma ei mielestäni ole rippisalaisuudessa, vaan siinä että rippisalaisuus on ulotettu ripin ulkopuolelle kaikkiin tilanteisiin, jossa ripistä irti revittyä anteeksiannon julistusta käytetään. Ja koska SRK-lestadiolaisuudessa käytetään anteeksiannon julistusta päivittäin pienimmissäkin asioissa, niin halutessaan ihan kaikki asiat elämässä voisi tulkita sielunhoidollisiksi asioiksi, joista ei saisi ulkopuolisille puhua...

Sanomattakin on selvää, että SRK:laista "synninpäästöautomaattia" käytetään myös väärin, eli pyydetään keveästi anteeksi jotta kipeää asiaa ei tarvitsisi käsitellä ja laittaa oikeasti katuen pois. Sen sijaan väärin tehnyt ihminen pääsee tilanteessa "niskan päälle" syyttämään uhriaan että "anteeksi annettuja asioita ei saa kaivella".

Toisaalta hoitokokousvuosina rippisalaisuus oli 70-luvulla SRK:n hoitomiehille täysin arvoton. "Tarvittaessa rippisalaisuudetkin voidaan ottaa hoitotilanteissa uudestaan esille." - julisti eräs hoitaja...

Admata: Ethän sinä vain tarkoita että "synninpäästöautomaatille" voisi olla oikeatakin käyttöä!? Koko automaattihan on vain ihmisten värkkäämä korvike Pyhälle Hengelle, jonka avulla veeällät pyörittävät omaa karuselliaan Pyhän Hengen selän takana. Mikä siis olisi oikea käyttö tällaiselle laitteelle? Eräässä virressä (en muista numeroa) sanotaan minusta viisaasti näin:
Tässä on ymmärretty että ei riitä ja auta ihmisen katumus ja itsesääli, vaan Pyhän Hengen täytyy astua remmiin. Onko "synninpäästössä" mitään mieltä ellei se todella paranna syntistä sisältä päin? Minusta ei, ellei sitten ajatella kuten taisit jo vihjaistakin, että siinä voi kertoa anteeksisaamisen mahdollisuudesta, mutta siltikin kysymys on vain mahdollisuudesta. Ei se mitään todellista toimita, jos se on vain pelkkä mantra. Jotta synninpäästö parantaisi, niin sen täytyy aivan välttämättä tapahtua Pyhän Hengen toimesta. Pyhä Henki suorittaa syntisen sydämessä (alitajunnassa)jotain joka muuttaa häntä ja tämän muutoksen seuraukset näkyvät sitten omalla tavallaan. Ehkäpä vaikka niin että syntinen saa voimia tunnustaa tekosensa maallisen oikeuden edessä. Joka tapauksessa hän toimii niin kuin PH häntä sisältä käsin neuvoo, mitä se sitten pitääkin sisällään. Ja PH:n ratkaisu on aina kaikkien osapuolten parhaaksi. Pyhän Hengen kanssa syntiasioista keskustelu taas tuntuu olevan veeällille täysin vierasta. He uskovat toistensa egoihin ja niiden maagiseen synninpäästövaltaan, mutta eivät niinkään Jumalaan ja Hänen todelliseen voimaansa saada jotain aikaiseksi.

Minusta koko ripin voisi poistaa täysin, millä en tietenkään tarkoita sitä etteivät ihmiset saisi keskustella keskenään asioista. Tarkoitan rippiä muodollisena ja lain suojaamana juttuna. Sehän ei saa aikaiseksi mitään ja toisaalta se voi laittaa ripin vastaanottajan hankalaan tilanteeseen: Suojellako ripittäytyjän integritettiä vai hänen uhriaan.

Itse pidän rippiä lestadiolaisuudessa hyvänä piirteenä. Rippiin kyllä mielestäni liittyy hyvin kiinteästi ajatus siitä, että haluaa muuttaa tapansa. Toisaalta syntinen ihminen voi turvautua rippiin yhä uudestaan tuntien, että Jumalan armo on syntiselle rajaton. Rippisalaisuus on näissä tilanteissa ripittäytyjän ihmisarvon kunnioittamista.

Ongelmaksi rippi muodostuu, kun kyse on rikoksesta. Pedofiliaa ei kuitata ripittäytymällä. Jos joku pedofiili oikeasti kokee hoitavansa asian ripittäytymällä, hän todennäköisesti toistaa myös sairaan rikoksensa. Rippisalaisuus ei enää saa suojata rikollista. Nyt tapetilla olleen pedofilian lisäksi olen törmännyt tapauksiin, joissa perheväkivaltaa on yritetty hoitaa ns. uskovaisten kesken ja ripin avulla, pyrkien välttämään yhteydenoton viranomaiseen. Ripin vastaanottanut henkilö on suuressa riskissä sortua rikokseen suojelemalla rikollista.

Tämä ei liity enää aiheeseen, mutta eräs lestadiolaisten rippiin liittyvä ongelma on pakonomainen ripittäytyminen. Itselläni oli nuoruudessa tällainen vaihe ja olen myöhemmin kuullut, että monella muullakin on ollut samassa iässä. En tiedä, oliko kyse 70-luvun roiskeista. Joka tapauksessa vl-uskossa on se riski, että aletaan suurennuslasin kanssa katsomaan omia vikoja. Näin häviää uskomisen ja lopulta elämisen vapaus. Toisaalta olen kylläkin kuullut ihan samalaisista kokemuksista esim. vapaiden suuntien ihmisiltä.

Otanpa esille yhden näkökulman, jota ei ainakaan minun hoksottimieni mukaan ole juurikaan käsitelty liittyen pedofiilin ripittäytymiseen.

Voisin hyvin kuvitella, että tehtyään hyväksikäytön tai jopa raiskauksen tekijän pääasiallinen huoli ei koske omaa sieluntilaa vaan kiinni jäämistä. Oli niin tai näin, miten hän todennäköisesti toimii teon tehtyään? Jos pf katuu tekoaan, keneltä hän ensin pyytää anteeksi? Jos hän pelkää kiinnijäämistä, miten hänen kannattaa toimia?

Tuntien vl opetukset ja käytännöt väittäisin, että molemmissa tapauksissa tekijä pyytää anteeksi nimenomaan uhrilta, joka tässä tapauksessa on yleensä pieni lapsi. Lapsikin osaa sanoa "jeesuksen nimessä ja veressä" ja se on yleisen pappeuden opin mukaan pätevä rippi ja anteeksianto.

Kun lapsi on nuo sanat hädissään sanonut, hänen suunsa on ikiajoiksi vaiennettu. Kuka muu voisi tämän jälkeen tuoda tekoa esiin kun kukaan ei siitä tiedä. Ei lapsi käsitä mitään teologisista perusteista tai lastensuojelulaeista. Hän ei välttämättä edes aina käsitä, mitä hänelle on tehty. Lapsi tietää vain, mitä isä, äiti ja seurojen puhujaveli ovat kertoneet, että kun synnit on annettu anteeksi, niistä ei saa enää puhua. Siitä alkaa yleensä vuosia tai vuosikymmeniä kestävän trauman kehittyminen.

Tekijän kannalta hän on saanut anteeksiannon juuri siltä, jota vastaan on rikkonut. jos omatunto vielä kolkuttaa, alkavat ihmisen normaalit psykologiset defenssimekanismit toimimaan vahvistettuna sillä saarnan sanomalla, että ei tarvitse epäillä etteivätkö KAIKKI synnit olisi anteeksi. Epäilyksetkin saa uskoa anteeksi, aivan yleisestä saarnasta. Kaikki tähänastinen keskustelu on lähtenyt siitä, että rippi-isä on pappi, puhuja tai vähintään aikuinen henkilö, eli tapahtuman ulkopuolinen. Kuinka monesti näin oikeasti voisi tapahtua? Uskoisin, että ainoastaa siinä tapauksessa, että teko on tavalla tai toisella tullut ilmi ja ripittäytymiseen on siis ulkopuolinen paine (kuten JK tuo blogissaan esille). Tällöin motiivi ripittäytymiseen ei olekaan katumus synnistä vaan kiinnijäämisen aiheuttama pakko. Tässäkin tapauksessa SRK miesten esittämä teoria, että ripittäytymiseen liittyy katumus, joka ajaa tekijän tunnustamaan tekonsa myös viranomaisille, menettää merkityksensä. Se vain ei käytännössä toimi niin.

Väittäisin, että näitä tapauksia ei tule esille mitenkään muuten kuin uhrin suun kautta tai kiinnijäämällä. Jos siis haluamme oikeasti vähennettyä näitä tapauksia, meidän tulee lapsillemme opettaa, miten tulee toimia tällaisissa tapauksissa siitäkin huolimatta, että tekijä pyytää heiltä anteeksi. Kukaan muu ei pysty niitä asioita ajoissa tuomaan julki.

Kiitos Sinulle Tap!

Tuon näkökulman olen halunnut nähdä tässä keskustelussa. En ole itse jaksanut muotoilla ajatuksia ja olen vain odotellut, että joku toinen sen tekisi.

Sinä osasit tehdä sen selvästi ja selväksi!

Minusta pääkohta vl-pedo-asiassa on vl-käytäntö pitää synninpäästön sanoja rippisanoina ja siten ehdottoman rippisalaisuuden taakse menevinä. Siihen on vedottu niin monta kertaa, että vl:t eivät voi sitä kiistää. Minäkin olen saanut kuulla sen omien vl-traumojeni yhteydessä. Täällä palstoilla ja live-keskusteluissa.

Tässä tuo käytäntö menee sellaisen iljettävyyden alueelle, että meikäläisen puheet hoitokokouksista himmevät. Mutta sama ylimielinen vl-vaatimus asioiden unohtamisesta ja uhrin syyllistämisestä on toiminut kentällä kaikilla aihealueilla. Pedoasia ei ole mikään poikkeus, vaan peräseinä ja ääri-esimerkki hengellisestä vallankäytöstä ja vinoutuneesta Raamatun tulkinnasta.

Ehdoton rippisalaisuus vl-malliin ja ehdoton kuuliaisuus seurakunnalle ovat pahimmat vääristymät vl:ssa! Ne ovat tuoneet vl-käytäntöön sellaisia piirteitä, että ei voi kuin kauhistella seurauksia.

Minäkin laitan kiitoksen sanan sinulle Tap. Olikohan tämä ensimmäinen puheenvuoro jossa asetuttiin lapsen tilanteeseen? Oli jo aikakin.

Saatat olla pitkälle oikeassa. Näyttöäkin on. Jos en väärin muista, Topi Linjaman Kotimaa-blogissa oli yksi uhrin kertomus, jossa hyväksikäyttäjä, aikuinen mies, syytti uhriaan vielä vuosienkin jälkeen viettelemisestä. Uhri oli hyväksikäytön alkaessa jotain 7-vuotias. Hyväksikäyttäjä oli myös syytellyt uhria anteeksi annettujen asioiden nostamisesta esiin. Se oli insestitapaus.

Sinulla X-vl on tuossa hyvä kiteytys minkälaiset tekijät vl liikkeessä ovat tukeneet kauhistavien tekojen tekijöitä. Ei tätä millään pystyisi todeksi uskomaan. Sanattomaksi vetää.

Vielä jäin miettimään tuota tapin viestiä, erityisesti lapsiuhrien asemaa.

Pieni lapsi ei todellakaan osaa hahmottaa tilannetta eikä tiedä, mitä hänelle tehdään. Hänellä ei ole tietoa eikä sanoja seksi- ja sukupuoli- asioille. Eikö vl-lapsia vielä yritetä suojella niiltä aihelta?

Sitten kun hän siihen myöhemmin kykenee, tulee mukaan häpeä ja hämmennys, eikä puhuminen onnistu sittenkään. Saati omien kokemusten analysointi ja outojen paljastusten tekeminen läheisistä 'uskovaisista', ei onnistu.

Siksi ongelman ratkaisu on toisaalla. Se on vl-aikuisten tehtävä. Ensin on selvitettävä, mikä mahdollistaa tuollaisen rippimenettelyn vl-piireissä.

Missä on vika ja kuka on sen kautta vastuussa? Miten vika korjataan vai onko se vl-tulkinnoilla edes korjattavissa? Jos vl-opissa eikä -tulkinnoissa ole vikaa, niin mitä on tehtävissä?

Mikään ei muutu, jos ei päästä niihin perustuksiin, joiden pohjalta vl:ssa opetetaan 'oikeaa uskomista'.

Lapset eivät osaa soveltaa vl-oppia fiksusti ja venkoillen, vaan heidän suustaan kuulemme joskus vl-totuuden yksinkertaisena. Nuo pienet raukat uskovat viattomasti, mitä heille opetetaan kotona ja vl-tilaisuuksissa.

Mikä on puhujien ja muiden SRK-mielisten vastuu kasvatuksessa, kun heidän pitäisi tietää JÄRJEN ja tutkimuksen kautta, miten lapsen ajatusmaailma ja käsityskyky kehittyvät? Miksi he ihailevat lastensa uskoa ja ovat jopa mielissään, kun lapsi toistaa heidän karkeita oppejaan ns. epäuskoisille.

Miksi vl-aikuisista itsestään ei ole siihen?
Pelkuruus, hengellinen rintamakarkuruus vai mikä?

Muistan itse ajatelleeni hoitovuosina, että miksi hengellinen vl-taistelu on kiivainta meidän naisten kohdalla ja lasten koulumaailmassa. Ehkäisy- ja tv-kielto koskivat kipeimmin juuri heikoimpia. Missä olivat silloin perheenpäät ja johtajat?