Hakomaja.net

Kaleva 29.5.2010 Alakerta (korostukset lukijan)
Topi Linjama

<<<<< ” Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista.”


Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.


Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.


Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.


Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.


Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja >>>>>

Itse en usko että kaikki haluavat löytää tai lähteä etsimään tästä yhteisöstä tuota puolta. Inhimillisesti katsottuna ihminen joka kohtaa hegellistä henkistä seksuaalista ja fyysitäväkivaltaa yhdessä tai erikseen tässä yhteisössä. Niin tälläinen ihminen on inhimillisesti katsottuna menettänyt luottamuksen tähän yhteisöön sen omien toimien kautta.

Tuo luotamauksen menettäminen on inhimillistä ja oikeutettua ja pidän kohtuutomana ajatusta ja tarvetta että ihmisen pitäisi tai tulisi millään syyllä lähteä etsimään tuosta yhteisöstä rakkautta saatika elävää uskoa.

En siis usko että muut pelastuksesta ulossulkeva seurakunta oppi olisi lähiaikoinakaan rantautumassa vl valtaopiksi sen verran suuria muutoksia ja historian kaiveluja se vaatisi liikeen sisällä. Enkä usko että hengellinen henkinen fyysienen ja seksuaalinen väkivalta mihinkään katoaa tuon liikeen sisältä.

Oman kokemukseni mukaan avoimen kestelun ei tarvitse johtaa Topin esitämiin lopputuloksiin. Eikä se myöskään saa olla avoimen kestelun avoin päämäärä eikä johtopäätös.

Yhteisön vain pitää hyväksyä se että siinä on piireteitä jotka tuottavat oikeutetusti uhreja joiden ei todellakaan tavitse enää koskaan eikä ikinä asetaa itseään altiiksi tuon yhteisön sisällä olevalle väkivallalle. Mikään anteeksipyyntö selitely eikä kestelu tee tapahtuneita olemattomaksi eikä kenenkään tarvitse luotaa tuohon yhteisöön vastoin omia tuntetita tarpeita ja mielipiteitä.

Enkä pidä täysin oikeutettuna sitä että ajatusta että jos luvun tarpeesta löytää tästä yhteisöstä sitä tätät ja tuota luvun ikään kuin myös oikeudestani kestella siinä tapahtuvasta muutoksesta. Mikään muutos ei tule estämään henkisen hegellisen ... väkivallan toistumista tuossa liikeessä. Se tulee toistumaan niin kuin yhteiskunnassa yleensäkin.

Eikä tuolla yhteisöllä tule olemaan koskaan eikä ikinä oikeutta asetaa odotuksia siihen että ihminen joka joutu tuon yhteisön kanssa törmäsykursille... että tämä ihminen anteeksiannon jälkeen enää luotaisi. Luottamus ei palaa koskaan sen jälkeen kun se oikeutetusti menetetään.

Monen kohdalla on niin että moni on yritänyt antaa anteeksi ja luotaa yhteisön olematta kuitenkaan sen arvoinen. Lestadiolaisesta yhteisötä ei tule milään keskustelulla taivasta maan päällä ja siihen pyrkiminen saataa itse asiassa tehdä marginaalien olon entistä vaikeammaksi.

Topi Linjama on ymmärtänyt ja tuonut esiin todella keskeisiä vl-liikkeen ongelmallisia opin ja käytännön pulmia.

Esiintyminen jumalallisilla valtuuksilla ja sielun autuuden kyseenalaistaminen ovat juuri niitä asioita, joiden avulla saadaan avoin keskustelu tehokkaasti vaiennetuksi.

Pitkälti juuri 70-luvun hoitokokousaallosta jäi perinnöksi vuosikymmeniä jatkunut Jumalan valtakunnan ylistäminen ja vastaavasti epäkohdista vaikeneminen. Tällaisessa tilanteessa on paljon helpompaa kieltäytyä ajattelusta ja tuntemisesta ja keskittyä pelkkään passiiviseen sanakuulijan ja jopa ulkokohtaiseen puuhastelijan rooliin.

Toiminnan ja passiivisen vastaanottajan tie on omiaan johtamaan hengellisen liikkeen kangistumaan yhä enemmän kaavoihinsa ja viime kädessä näivettämään koko liikkeen. Onkohan liikkeen piirissä ajateltu sitä, että näin toimimalla sahataan itse asiassa omaa oksaa.

Tuntuu tosiaankin siltä, että uskon kohteeksi on kolmiyhteisen Jumalan rinnalle tai jopa ohi ajanut usko seurakuntaan. Mieluummin vl-liikkeessä tietenkin käytetään sanaa Jumalan valtakunta, jolloin käsite saadaan kuulostamaan enemmän Jumalalta kuin pelkkä seurakunta.



On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla. Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti.
Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.

Kysymys "neuvon nuhteen ja opetuksen sanoista" on mielestäni erityisen pulmallinen käytäntöä ajatellen. Virallisessa vl-opetuksessa korostetaan sitä, että laki ei kuulu kristitylle. Vastaavasti usein korostetaan juuri sitä, että evankeliumiin kuuluvat neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat. Mielestäni tavallisen kristityn korvissa vl-liikkeen armoneuvoilla ja lain sanalla ei ole mitään eroa, jos ns. armoneuvoihin ilmaantuu selkeän lainomainen sävy.

Olen katsellut eri sivustoilta käsitystä Jumalan valtakunnasta. suomi24 sivustolle menin eilen ensimmäistä kertaa varmaankin yli vuoden tauon jälkeen. Tukka nousi pystyyn kielenkäytön rajuuden takia, enkä juuri rakennustaineita ajatuksilleni saanut.

Rauhan Sanan foorumilla on asiasta polveilevaa, hitaasti liikkuvaa juttua, mutta joitakin raikkaita ajatuksia. Ei kuitenkaan aktiivista keskustelua, onko arka aihe sielläkin. Kuuntelin asiasta pari opetuspuhetta joidenkin vapaiden suuntien tilaisuuksista - ymmärtääkseni ja pieniä paloja tai "sattumia" teemasta löytyy.

Oma ajatukseni on, että ymmäryys Jumalan valtakunnasta alkaa olla avainasioita, kun kirkon ja eri liikkeiden rakenteet natisevat. Sitä viisautta on syytä etsiskellä, kun kaikki muukin sen ohessa annetaan. Ollaanko samalla matkalla?

En malta olla jatkamatta kommentointiani Linjaman tekstiin:



Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: "Me olemme tasapäistä joukkoa" tai: "Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia."

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: " Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta."

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: " Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille...". Tai: " Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan..".



Käsitykseni on, että jäsenistön enemmistön oikeustaju ei ole minkään arvoinen yhteisössä, joka kutsuu itseään Jumalan valtakunnaksi ja jonka päätöksiä ohjaa Pyhä Henki. Kuinka ihmisten, edes enemmistön oikeustaju, voisi merkitä mitään tällaisen jumalallisen ominaisuuden rinnalla.



En usko, että liikkeen piirissä koskaan tullaan myöntämään, että opetus olisi muuttunut mitenkään vuosien saatossa. Näin siitä huolimatta, että selkeitä esimerkkejä löytyy paljonkin. Yhtenä mainittakoon suhtautuminen lasten ruumiilliseen kuritukseen.

Rakkauden kaksoiskäsky ja kymmenen käskyä taas eivät koskaan tule riittämään ohjenuoraksi, jonka perusteella voitaisiin muotoilla vl-liikkeen käsitystä synnistä. Miksi ei? Siksi, koska lähes kaikki muutkin hengellisyydet tunnustavat rakkauden kaksoiskäskyn ja kymmenen käskyä. Sen takia on muodostunut suuri joukko höpösyntejä, jotka useinkin käytännössä määrittävät synnin ja joidenka perusteella tehdään tulkintoja ihmisen sielun tilasta. Höpösyntien kautta tapahtuu todellinen erottautuminen maailmasta, mikä ei muutoin olisi mahdollista.

"Elämäntavat" ja "yhteisön normit" taas eivät kuulu vl-liikkeen käsitteistöön. Olen kuullut sanottavan, että näitä sanoja käyttämällä halutaan häivyttää puhe synnistä. Raamatustahan ei tosiaankaan taida näitä sanoja löytyä, joten keskustelu pystytään helposti kääntämään Raamatun lauseilla kikkailuksi ja vaientamaan asiallinenkin kritiikki.

Yksi näkökulma on myös se että hoitokokous ei tarkoita välttämättä seurakunnan edessä ripitämistä vaan seVe voi tarkoitaa myös sitä että hierargiassa yläpuolella oleva ripitää alapuolella olevaa. Eikä alapuolella ole oikeutta nousta vastaan koska silloin hän nousee koko yhteisöä jumalan valtakuntaa ja Jumalaa vastaan.

Jos ihminen puutuu tähän vallan käytöön tavatonta ei ole hänen nolaaminen tai valehtelijaksi tekeminen. Vedotaan siihen että me olemme tasapäistä joukkoa ja ....

Yhdistyksen säännöillä näksin olevan hyvin vähän tekemistä sen kanssa joka halauaa käyttää valtaa väärin. Silltä että yhdsityksen nimissä käytetään valtaa voidaan aina perustella "jumalan valtakunnan olemuksella" ja sillä että yhdistys on vain maallinen organisaattio.

Jos ollaan tarkkoja ajallisen seurakunna puoiteet on vain luoda mahdollisuus sille että Jumlaan sanaa voidaan saarnata. Siis raamatun mukaan. Ajallisesta seurakunnasta kuitenkin on tehnty sekä vaphataja että totuuden torvi joka ilmoitaa kullisenkin raamatun tulkinnan.

Kun tällaisia lopullisia kirjallisia todisteita pyörittelee vuosikymmenestä toiseen saattaa jonain heikkona hetkenä pulpahtaa kysymys miks ei Jeesus itse kirjoittanut yhtään lausetta eli totuutta paperille.
Miksi vain jälkipolvet tietävät totuuden kirjaimellisesti kuhunkin tilanteeseen. Ehdottomasti kirjoitettuna????

Kaleva 8.6.2010 Lukijalta – Kansan kaikuja Pohjois-Suomesta

Keskustelu jatkuu.. korostukset lukijan

Lestadiolaisuuden vinoutumista

”Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin.”
Lauri Pietilä

Vanhoillislestadiolaisuuteen (vl.) itsekin kuuluva toim. Topi Linjama kirjoitti Kalevan Alakerrassa 29.5. vl:n yhteisössä olevista vinoutumista ja vaati niiden korjaamista.

Hän toi esille siellä vallitsevan "uhkailun, hengellisen väkivallan, vaientamisen, pelon, salailun ja monenlaisen vilpin”. Kirjoitus tuo esille myös käsitteiden sekaannuksia.


Vl:n mukaan oikeita kristittyjä on vain yhdessä joukossa, heillä, koska on vain yksi Jumalan valtakunta. Raamatun Sana rajaa sen yhteen uskoon, joka löytyy monestakin yhteisöstä. 1. Joh. 4:2, 1. Kor 1:10-15, Gal 3:26-28.

Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Jeesus sanoo Pyhää Henkeä ”Totuuden hengeksi, joka johdattaa meidät kaikki totuuteen.” Joh 13:35. ”Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” 1 Joh. 4:18. ”Rakkaudessa ei ole pelkoa”.


Raamatun lähetyskäskyä on vl:ssä muutettu jo kauan sitten. Muutos on uitettu uusimpaan Raamatun käännökseenkin. Joh. 20:23 oli ennen ”Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne pidetään”.

Luther selittää postillassaan pidättämisen näin: ”Joka ei ota vastaan sitä sanaa, jonka kautta synnit anteeksi annetaan, vaan omilla töillänsä itseänsä auttaa tahtoo, hänelle kuuluu toinen sana, jonka kautta synnit pidetään. Mutta jos sinä anteeksiantamuksen vastaan ottaa tahdot, niin sen totisesti löytävä olet, koska sanassa sanotaan, että synnit anteeksi annettaman pitää”.

Tuo ”pidättämisen” kohta on vl:ssä ja uusimmassa Raamatussakin näin: ”Joilta te kiellätte synninpäästön, ne jäävät syntiensä tuomion alle.”

Siinä on pidättäminen muutettu anteeksiannon kieltämiseksi ihmisen harkinnan mukaan. Tuolla muutetulla raamatunkohdalla vl:ssä uhkaillaan, pelotellaan ja hallitaan.


Minut erotetiin vuonna 1979. Tuli kutsu johtokunnan kokoukseen. Kysyin: Mitä asia koskee? – ”Kyllä se täällä sanotaan.”

Vastasin, että en tule, koskapa aikaisemminkaan syytetyn sanomisista ei ole välitetty mitään.

”Koko perheen on tultava. Jos ette tule, niin seuraukset sinä tiedät”, kuului tiukka vaatimus.

Emme menneet. Seuraavana aamuna sain puhelimitse ilmoituksen, että minut on ”sidottu”, enkä kuulu enää uskovaisten joukkoon. Minun syntini oli se, että olin antanut muutamille kopioita samojen vanhoillislestadiolaisten vanhoista julkaisuista, jotka olivat kuulemma ”väärän hengen tuotteita”.

Vaimoltani ei kyselty mitään. Hänet oli vain kokouksessa ilmoitettu ”sidotuksi”.

Tunsin sitomisen vapautukseksi orjuudesta. Olen antanut sen heille sydämessäni anteeksi, sillä he eivät tajua tekojansa. Nyt kaikki näkevät, että tuo yhteisö on sairas. Mitä sanookaan Gal. 1:6-9?

Lauri Pietilä
Oulu

Kaleva 8.6.2010 Lukijalta – Kansan kaikuja Pohjois-Suomesta

Keskustelu jatkuu.. korostukset lukijan

Lestadiolaisuuden vinoutumista

”Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin.”
Lauri Pietilä

Vanhoillislestadiolaisuuteen (vl.) itsekin kuuluva toim. Topi Linjama kirjoitti Kalevan Alakerrassa 29.5. vl:n yhteisössä olevista vinoutumista ja vaati niiden korjaamista.

Hän toi esille siellä vallitsevan "uhkailun, hengellisen väkivallan, vaientamisen, pelon, salailun ja monenlaisen vilpin”. Kirjoitus tuo esille myös käsitteiden sekaannuksia.


Vl:n mukaan oikeita kristittyjä on vain yhdessä joukossa, heillä, koska on vain yksi Jumalan valtakunta. Raamatun Sana rajaa sen yhteen uskoon, joka löytyy monestakin yhteisöstä. 1. Joh. 4:2, 1. Kor 1:10-15, Gal 3:26-28.

Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Jeesus sanoo Pyhää Henkeä ”Totuuden hengeksi, joka johdattaa meidät kaikki totuuteen.” Joh 13:35. ”Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” 1 Joh. 4:18. ”Rakkaudessa ei ole pelkoa”.


Raamatun lähetyskäskyä on vl:ssä muutettu jo kauan sitten. Muutos on uitettu uusimpaan Raamatun käännökseenkin. Joh. 20:23 oli ennen ”Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne pidetään”.

Luther selittää postillassaan pidättämisen näin: ”Joka ei ota vastaan sitä sanaa, jonka kautta synnit anteeksi annetaan, vaan omilla töillänsä itseänsä auttaa tahtoo, hänelle kuuluu toinen sana, jonka kautta synnit pidetään. Mutta jos sinä anteeksiantamuksen vastaan ottaa tahdot, niin sen totisesti löytävä olet, koska sanassa sanotaan, että synnit anteeksi annettaman pitää”.

Tuo ”pidättämisen” kohta on vl:ssä ja uusimmassa Raamatussakin näin: ”Joilta te kiellätte synninpäästön, ne jäävät syntiensä tuomion alle.”

Siinä on pidättäminen muutettu anteeksiannon kieltämiseksi ihmisen harkinnan mukaan. Tuolla muutetulla raamatunkohdalla vl:ssä uhkaillaan, pelotellaan ja hallitaan.


Minut erotetiin vuonna 1979. Tuli kutsu johtokunnan kokoukseen. Kysyin: Mitä asia koskee? – ”Kyllä se täällä sanotaan.”

Vastasin, että en tule, koskapa aikaisemminkaan syytetyn sanomisista ei ole välitetty mitään.

”Koko perheen on tultava. Jos ette tule, niin seuraukset sinä tiedät”, kuului tiukka vaatimus.

Emme menneet. Seuraavana aamuna sain puhelimitse ilmoituksen, että minut on ”sidottu”, enkä kuulu enää uskovaisten joukkoon. Minun syntini oli se, että olin antanut muutamille kopioita samojen vanhoillislestadiolaisten vanhoista julkaisuista, jotka olivat kuulemma ”väärän hengen tuotteita”.

Vaimoltani ei kyselty mitään. Hänet oli vain kokouksessa ilmoitettu ”sidotuksi”.

Tunsin sitomisen vapautukseksi orjuudesta. Olen antanut sen heille sydämessäni anteeksi, sillä he eivät tajua tekojansa. Nyt kaikki näkevät, että tuo yhteisö on sairas. Mitä sanookaan Gal. 1:6-9?

Lauri Pietilä
Oulu

Valitettavasti tämäkin puheenvuoro menee katkeruuden piikkiin... Kuten järkiään kaikki "eronneiden pilkka". On todella valitettavaa, että lestadiolaisuuden historiaan kuuluu niin paljon henkilökohtaista tragediaa ihan viimevuosikymmenien ajalta.