Hakomaja.net

Tänään tiistaina klo 18.30 dokkari FST:llä : Viiden nuoren kertomus siitä, kuinka he kasvoivat ultraortodoksisessa juutalaisseurakunnassa, irtaantuivat siitä ja päättivät jättää ankaran ja eristäytyneen isänkodin.

Tämä dokumentti herätti monia tunteita ja välillä suorastaan itku meinasti tulla. Paljon lestadiolaiseenkin uskonnollisuuteen liittyviä aiheita, välillä hätkähdyttävän osuvaa asiaa.

Filmissä kuvattiin viiden nuoren ihmisen kasvutarinaa ja syitä, miksi he olivat irtautuneet ortodoksijuutalaisesta yhteisöstä - suurin osa siis 'ääri'-juutalaisuudesta eli hareditaustasta. (Juutalaisuudessakin on tiukkuuden suhteen suuria aste-eroja eri ryhmien ja herätysliikkeiden välillä...)

Alussa haastateltiin kaksi kanadalaisveljestä, joilla oli sentään vielä hyvä suhde isäänsä eri elämäntavasta huolimatta: vanha valkopartainen patriarkka yritti varoittaa poikia suuren maailman vaaroista ja sanoi toivovansa, että pojat vielä palaisivat perinteensä pariin, johon heidät on kasvatettu; hän on isänä yrittänyt tehdä parhaansa, mutta ei voi enää mutta kuin rakastaa lapsiaan.

Toinen veljeksistä kertoi perinteen ja juutalaisuuden velvoittavan häntä vielä niin voimakkaasti, että hän ei voinut mennä naimisiin ei-juutalaisen rakastettunsa kanssa. Vaikka hän itse ei enää hyväksy yhteisön käsityksiä, hän katsoi, ettei voisi aiheuttaa sellaista lopullista pesäeroa perheensä kanssa... Ei-juutalaisen kanssa avioituminen kun merkitsisi suvun loppumista ja perinteen katkeamista.

Dokumentissa haastateltiin myös nuorta newyorkilaisnaista, josta oli tullut laulaja; ortodoksijuutalaisuudessa naisella ei ole sitä mahdollisuutta eikä naisen äänä saa kuulua. Kuitenkin rakkaus musiikkiin ja lauluun on yhteisössä vahva, ja hän oli kiitollinen saamastaan lahjasta ja koki tavallaan edelleen olevansa osa perintöään.
Oli mielenkiintoista kuulla kuvaus tyttöjen kesäleiristä lapsuusajoilta: hän oli saanut jo siellä kuulla olevansa 'proust' (paheksuttava, sopimaton) innostuttuaan ja eläydyttyään liikaa uudesta opitusta tanssista

Mukana oli myös kaksi nuorta israelilaista, jotka olivat lähteneet harediyhteisöistä. Kaikkein surullisimmalta tuntui kuulla nuoren, sympaattisen miehen kertomus siitä, mitkä syyt ajoivat hänet lähtemään pois; se oli ollut viimeinen askel ennen itsemurhaa. Tunne siitä, että ei voi elää tässä yhteisössä, oli musertava: kaikki oli ohjattu ulkoapäin, lähes jokainen hetki päivässä on muiden sanelemaa... Perhe päättää avioitumisesta, nuoriparilla on mahdollisuus tavata ja tutustua vain tunnin mittaisessa tapaamisessa, sitten kaikki on jo päätetty. Siitä alkoi jokavuotinen vauvatehdas.... Tunne oli kuin istuisi junassa, josta ei voi hypätä pois.
Nuori mies koki itsensä edelleen uskonnolliseksi, ei maalliseksi - hän sanoi ongelman olleen yhteisössä, ei Jumalassa. 'En ole hylännyt Jumalaa, vaan minun ongelmani on yhteisö, joka haluaa määrätä elämästäni'.

Surullisinta oli, että hänellä oli pieniä lapsia. Yhteydenpito sujuu puhelimitse, mutta hän ei voi tässä vaiheessa tavata heitä... Ihmisen täytyy olla viimeisessä katkeamispisteessä, että on valmis jättämään perheensä voidakseen elää. Tajuan sen hädän ja tuskan niin hyvin: puoliso ei ole aidosti kumppani ja uskottu, vaan ahdistavan ja tukahduttavan systeemin osanen. En voi tuomita ihmistä, joka haluaa elää, mutta ajattelin mielessäni, että voi kunpa irtautuminen olisi ollut mahdollista ennen lasten syntymää...

Apua uuden elämän alkuun hän oli saanut Jerusalemissa toimivalta Hillel-järjestöltä, joka auttaa uskonnollisesta yhteisöstä tulevia nuoria. Monet nuoret tulevat vain koulupuku päällä, suoraan kadulta, joten käytännön avuntarve on suuri: sopivia 'siviilivaatteita', ruokaa, ensi askeleet elämään... (Suomessakin tällainen järjestö saattaisi olla tarpeen: moni vl-nuori on myös varmaan täysin riippuvainen perheestään taloudellisesti, ja tuen tarpeessa)
Järjestön sisällä kohtasi suuri joukko samanlaisia nuoria, samoista lähtökohdista tulleita, ja se oli tärkeä vertaistuen antaja.

Eräs Hillelissä toimiva nuori nainen kertoi karun kuvauksen uskonnollisesta vihasta: hän oli perheineen asunut alueella, jossa ei ollut sähköä eikä puhelinta, kuin amishit konsanaan.. Lähtöä suunnitteli ensin hänen vanhempi siskonsa, joka sitten toteutti aikeensa. Oli järkyttävää kuulla, mikä raakuus toisinajattelijaan kohdistui: kun sisko nähtiin kadulla housut jalassa (uskonnollisen juutalaisyhteisön normien vastaisesti), naapurit löivät ja hakkasivat tämän henkihieveriin - aseena mm. nauloilla terästetty laudankappale.
Samat naapurit käskivät koko perheen muuttaa pois häpeää aiheuttamasta ja uhkasivat polttaa talon maan tasalle..

Tämäkin tyttö totesi, että hän ei vihaa Jumalaa tai Raamattua - ongelma ei ole niissä, vaan ihmisissä, jotka ovat kirjoittaneet oman Raamattunsa. Omat sääntönsä, joilla haluavat hallita muita..
Siitähän lestadiolaisuudessakin on pitkälti kyse. Säännöistä, jotka ihmiset ovat keksineet.

Erityisen järkyttävää uskonnollinen viha on aina silloin, kun se ilmenee lapsissa... kun kuvausryhmä kävi noilla alueilla Mea Shearimin sydämessä, pienet lapset heittelivät vierailijoita tiilillä ja kivenmurikoilla, valmiina kivittämään pakanat.... Tulipa mieleen eräs suomalainen herätysliike, jossa lapset on jo pieninä ohjeistettu käsityksillä siitä, kuka on oikeassa ja kuka 'vääräuskoinen'...

Erittäin valaiseva ja antoisa dokumentti nuorten uskonnollisesta etsinnästä ja identiteettikriisistä. Tunnistin siinä tytössä paljon itsestäni silloin irtautumisajoilta ja sen jälkeen, ja muistin, kuinka rankalta tuntui, kun taustassa oli sellainen 'musta aukko'. Tie oman itsen ja oman paikan löytymiseen voi uskonnosta lähdettäessä olla pitkä...