Hakomaja.net

Näyttää Kalevassa Kirkonmäellä-kirjoittaja vaihtuneen Niemelästä Naatukseen? Kun vl-tynnyrikasvatuksesta on paljoltikin ollut puhetta, tässäpä eräs näkökanta keskustaluun. Kursivoinnit lukijan.

Millaisia ajatuksia kolumni herättänee? Tekstiähän voi lukea sellaisenaan tai suhteuttaen kirjoittajan taustaan. Viime aikoina on pitänyt kehittää medialukutaitoaan ja yrittää silti välttyä ainakin liialta vainoharhaisuudelta, vaikka suomenkielen sanomaa yhä enenevästi hämärretään ympäripyöreyksiin ja turhaan sananhelinään. Suorasanaisia toimittajia ja kolumnisteja kaivattaisiin.


KIRKONMÄELLÄ, Kaleva 2.8.2009
Stiven Naatus, Tuiran seurakunnan kappalainen

Tynnyrissä kasvanut

”Vain ihmisen jaksaminen ja hänen aikansa on rajallista.”

Suomalaisessa kertomusperinteestä löytyy kertomus tynnyrissä kasvaneesta pojasta.

Vanhemmat päättävät säästää ainakin oman lapsensa maailman pahuudelta ja kasvattavat hänet tynnyrissä. Kun poika kasvaa isoksi, hänet lasketaan tynnyristä maailmalle.

Pojalle sattuu matkan varrella monenlaisia kommelluksia. Maailma ei olekaan sellainen, kuin miltä se on tynnyriin kuulostanut. Hyväuskoinen poika on helposti höynäytettävissä.

Tynnyrikasvatukseen on aina suhtauduttu epäluuloisesti. Vanha intialainen tarina kertoo sammakosta, joka asustelee pelkästään kaivossa ja lausuu sieltä viisauksia maailman menosta.

Myös nykyään kaikenlaista ahdasmielisyyttä (todellista tai kuviteltua) kritisoidaan hanakasti. Etenkin kristillinen kasvatus leimataan helposti suoralta kädeltä tynnyriksi, jossa kasvaa vain hyväuskoisia hölmöjä tai kiihkeitä fundamentalisteja.

”Tynnyrissä” kasvaminen voi olla vaarallista. Tynnyrissä kasvanut ei tunnista elämän todellisuutta.

Hän sulkeutuu isonakin säikkynä omaan kammioonsa tai sitten hän heittäytyy mukaan kaikkeen ymmärtämättä pelätä seurauksia.

Pahinta on kuitenkin, että tynnyrissä kasvanut kadottaa yhteyden itseensä.

Kun vuorovaikutus puuttuu, ihminen ei tiedä mitä hän itse toivoo, mitä hän tahtoo, miltä hänestä tuntuu, kuka hän oikeastaan on.

Tällainen ihminen on toisten armoilla. Kaikki kasvaminen tarvitsee vuorovaikuttamista, hengittämistä. Ei elävää kasviakaan voi kasvattaa suljetussa pullossa.


Mikä sitten on vaihtoehto? Mitä on vapaus kasvamisessa? Minusta tuntuu, ettei näinä aikoina tyhjää tilaa juuri löydy.

Päinvastoin, kaikkea on liikaa: virikkeitä, toimintaa, kuvia, ääntä, elämäntapoja ja tyylejä, uravaihtoehtoja, kommunikaatiovälineitä, ruokavalioita, kaikkea.

Vain ihmisen jaksaminen ja hänen aikansa on rajallista. Kasvavan ihmisen ei enää tarvitse vain oppia perusasioita, vaan hänen on opittava jatkuvasti raivaamaan pois kaikkea sitä, mikä on liikaa.

Eikä sekään vielä riitä. Täytyy vielä välttää se kosken toinen kivi, joka on ajautumista itsekeskeiseen ja kyyniseen maailmankuvaan, kun ei enää jaksa valita. Siinä toisilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä, usko tulevaisuuteen loppuu.


Voisiko kasvaminen tapahtua tilassa, joka on avoin, mutta silti suojainen? Siinä tilassa olisi jonkun verran elämän perustarpeita, niitä ei tarvitsisi olla paljon, olosuhteet eivät voi olla täydellisiä.

Kasvamiselle olisi aikaa, eikä kaikkea epäilyttävää heti karsittaisi pois. Voisiko vielä olla niin, että vaikka oma kasvun paikka on tärkeä, huomattaisiin, että se on osa suurta kokonaisuutta.

Ja että elämällä on merkitystä. Jos näin voisi olla, silloin kristillistä kasvatusta ei kannattaisi heittää menemään.

Jos tuon lukee ilman tietoa vl-tausta, niin ainakin minä ihmettelen sitä, mitä Naatus mahtaa tarkoittaa kristillisella kasvatuksella.

Yleinen kristillinen esim. tämä luterilainen kasvatusko leimataan helposti tynnyriksi? Minusta se on melkoinen heitto koko kristikunnan opetuksen ja kasvatuksen päälle!
En ole samaa mieltä, enkä pidä oikeana, että puhutaan noin yleisesti. Kristillisiä ryhmiä ja erilaisia kasvatusmalleja on varmaan tuhansia? Ja niiden sisällä taas tuhansia eri malleja kasvattaa ns. kristillisesti. Se kaikkiko leimataan jossakin jotenkin väärin?

Mutta jos Naatus puhuu vl-kristillisyydestä, niin sitten tajuan paremmin. Vl-kristillinen kasvatus on pahimmillaan tynnyriin pakottamista ja omanitsen kieltämistä! Minusta hän olisi saanut sanoa sanottavansa selvemmin. Tuskin hän kuitenkaan tarkoitti tuota viestiään vain täysin ei-kristillisille lukijoille ja/tai ateisteille? Hehän eivät arvosta kristillistä kasvtusta kovin korkealle.

Mutta entä muut kristityt? Eivät hekään hyväksy tynnyriin pakottamista kristinuskon nimissä, ei vl-kristillisyyden nimissäkään.

Onkohan kirjoittajalla tiedossa jokin henkilö,jota hän kirjoituksessaan arvostelee?Tuosta voisi aistia tuosta kirjoituksesta vihaa ja katkeruutta,painostamisen yritystä.

Tynnyrissä kasvamisen logiikka on sinänsä mielenkiintoinen. Juuri tynnyri eli kotiympäristö on se kaikkein keskeisin kasvua määräävä tekijä. Elämänhallinta ei ole kiinni siitä, kuinka paljon ehtii näkemään mitä ympärillä tapahtuu, koska joka tapauksessa lapsi näkee ja kuulee paljon sellaista, mistä kotona vaietaan. Keskeisintä onkin mielestäni, että millainen tuo tynnyri on. Jos tynnyri on turvallinen, todennäköisyys hallita elämää kasvaa. Turvallisuus voi tarkoittaa sitä, että lasta ei pahoinpidellä, häntä huomioidaan, vaipat vaihdetaan ja ruuat annetaan ajallaan, vanhemmat ovat fyysiseti ja henkisesti läsnä, nämä eivät ole mitään itsestään selvyyksiä. Se ei olekaan ratkaiseva, mitä näkee tynnyrin ulkopuolella, vaan se, mitä itse tynnyrissä tapahtuu.

Minun lapsuuden tynnyrini ei ollut pelkästään turvallinen, ainakaan varhaislapsuudessa. Isäni oli selvästi sotainvalidi, psyykkisesti. Hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut, kunnes uskoontulo muutti tilanteen täysin. Yhtään" retkahdustakaan" en ainakaan tiedä tapahtuneen. Tämä oli valtava muutos perheelle ja isälleni suuri ja arvokas asia. Uskoimme silloin, että näin voi tapahtua vain tässä ainoassa oikeassa "Jumalan valtakunnassa" ja äitikin oli kiitollisena valmis omaan ratkaisuunsa.
Minut tietenkin vedettiin mukaan enempiä kyselemättä. Sitä se lapsuus ja nuoruus sitten oilkin. En tiedä, olinko milloinkaan ns." elävästi uskomassa", mutta hyvin tiukassa talutusnuorassa olin ja seurasin kiltisti. Tottakai oli hyviä ja hauskoja hetkiä ja asioita, ystäviä ja seuramatkoja. En osannut oikein muuta kaivatakaan, ainakaan ennen murrosikää. "Meikäläisyydessä" oli kaikki, se oli koko elämä.
Näin jälkeenpäin ajatellen olin vailla sen kummempaa kiinnostusta näihin uskonasioihin, tein vain, mitä minun odotettiin tekevän, kuljin , missä oli lupa kulkea ja tapasin vapaa-aikana "meikäläisten" lapsia. Koulusta tuli tietenkin muitakin vaikutteita, mutta ne selitettiin kotona synniksi ja "maailman lasten" elämäksi, jos olivat ristiriidassa vl. opin kanssa. Tuttu uskovainen setä sanoi kerran, ettei lapsen tarvitse tietää muusta kun hoitaa koulunsa hyvin ja käy ahkerasti seuroissa. Sitä se hyvin pitkälle olikin.
Tämän jutun tarkoitus oli kuvata tynnyrissä kasvamista minun kohdallani , kunnes murrosiässä aloin potkia sitä tynnyriä. Aloin kysellä ja kyseenalaistaa, mutta ei sekään paljon mihinkään johtanut kun ne omat ajatukset ja epäilykset siunattiin pyytämättä syntinä anteeksi. Yksi asia, mitä pohdin aivan tuskaisena, oli niiden ihmisten ja kansojen kohtalo, jotka eivät ole tavanneetkaan yhtään lestadiolaista ja vaikka olisivat tavanneetkin, eivät olisi heti ymmärtäneet tehdä parannusta. Helvettiinkö vain kaikki? Kun näitä mietin ja kyselin rippikouluiässä paljonkin , kehoitettiin pitämään huoli omasta sieluntilasta ja lopettamaan koko maailmasta huolehtiminen. Se ei oikein riittänyt minulle.
Yksi asia, ja ehkä ensimmäinen, jota pohdin ihan omssa päässäni, oli "pappiseriseuran" syntyminen, olen siis jo melko vanha nainen. Kyllähän sitä tietenkin pyrittiin selittämään, mutta silloin oli tosi vaikea omaksua ajatusta entisten uskonystävien hylkäämisestä, tervehtimättä jättämisestä ja siitä, että he ovat nyt ikäänkuin yhtenä ryhmänä valinneet kadotukseen johtavan tien. Asiaan liittyviä opinkysymyksiä ja muita syitä oli vaikea ymmärtää. En muista, että olisin näitä pohdintojani kertonut kenellekään, anteeksi nekin olisi varmasti käsketty uskoa... Luulen, että niinä aikoina lähti jo ensimmäinen lauta tynnyristäni, vaikka lopullinen hajoaminen vei vielä vuosia.