Hakomaja.net

Törmäsin ajatuksia herättävään sitaattiin. Vaihetuspöydälle siis:

”Ryhmän jäsenet voivat myös kokea ryhmän pahana äitinä... ryhmä pahana äitinä sisältää seuraavia piirteitä: 1. Liian vaativa - ryhmän arvot pakotetaan yksilölle. Ei olla vapautta olla oma itsensä. 2. Nielaiseva – ryhmän yksilöjäsenet ovat vaarassa menettää yksilöllisyytensä. 3. Vastavuoroisuuden puute – ryhmä pärjää ilman yhtä tiettyä ryhmän jäsentä. 4. Tunkeileva - ryhmässä esiintyy aggressiivista uteliaisuutta toisten ryhmän jäsenten henkilökohtaisia asioita ja salaisuuksia kohtaan, yritys kontrolloida ryhmän jäseniä ja uhkailua julkisuudella.” (kirjasta Yksilöksi ryhmässä, toim. Lindroos & Segercrantz, 2009)

Havahduin miettimään, missä määrin suhtautumiseen vl:een ryhmänä heijastuvat myös omat aiemmat ryhmäkokemukset. Em. kirjan kirjoittajaa mukaillen: ajatus seurakuntaäidistä tai ryhmästä "äitinä" voi tuntua myönteiseltä sille, jolla on menneisyydessään kokemuksia rakastavasta äidin hoivasta. Jos sen sijaan on kielteisiä kokemuksia, kriittisiä, kylmähköjä tai hylkääviä tsm, heijastuvatko ne myös suhteessa ajatukseen ”seurakuntaäidistä”, joka pakottaa, vaatii ja nielaisee?

Minä tunnistan tuon, että oma äitisuhteeni vaikutti siihen, miten tarkasti näin aikoinaan vl-seurakuntaäidin julmat kasvot. Niissä oli jotain pelottavan tuttua!

Mutta en tietystikään sitä silloin tajunnut, mutta nyt myöhemmin olen miettinyt sitä, miksi olin niin ehdottoman varma siitä, että vl-vaatimukset ja -tavat olivat pahasta minulle, sisäiselle Minälleni. Oli pakko sanoutua irti siitä vallankäytöstä.

Mitä minusta itsestäni olisi jäänyt jäljelle, jos senkin viimeisen osan olisin antanut vl-seurakunnan vallan alle? Osan olin menettänyt lapsuudessa ja nuoruudessa narsistiäidin toiveiden ja tarpeiden vuoksi. Omaa äitiä pieni tyttönen ei voi vastustaa eikä häneltä vaatia kuulluksi tulemista, on vain löydettävä tapa selviytyä... kiltteys ja tarkkailu ovat suureksi avuksi siinä, kun kapinointi ei auta.

Vl-seurakuntaäiti teki sitten sen, mitä pelkäsin oman äidin taholta, kun 'nousin' sitä vastaan. Hylkäsi ja tuomitsi totaalisesti!

Tarkoititko jotain tällaista?

Minun on omalta osaltani helppo tunnistaa tuo kuvio, koska suurin osa vl-liikkeen negatiivisesta vaikutuksesta elämääni on tullut (äidin)kasvatuksen kautta. Ei ole itse asiassa ollut aina helppoa erottaa mikä liittyy äitisuhteeseen ja mikä uskonnolliseen identiteettiin.

Äitini oli hyvin ankara ja vaativa ihminen. Hengellisiin asioihin liittyen hän oli täysin aivopesty lestadiolainen. Meitä lapsia käsiteltiin siten, että jos me olimme tehneet pahaa, niin rangaistus oli hyvin kova (piiskaa, nurkassa seisottamista yms. Kerran jouduin seisomaan nurkassa 2 tuntia yhtäjaksoisesti). Kun taas joku oli kohdellut minua huonosti tai haukkunut, niin myötätuntoa ei herunut. Tokaisi vaan, että pitäisi olla iloinen jos uskon tähden pilkataan... En osannut olla iloinen haukkumisesta.

Äitini käytti usein seuraavia sanoja käytöksensä perusteluksi:
”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”.
"Se joka vitsaa säästää se vihaa lastaan".

Nyt olen välillä vahingoniloinen, kun tyttäreni vierastaa isoäitiään ja alkaa itkemään kun tämä tulee lähelle:). Minua ja vaimoani myös huvittaa, kun meidän lapset alkavat aina itkemään jos joutuvat jossain suvun tilaisuudessa kuunteleen siionin lauluja.