Hakomaja.net

Olen miettinyt puhujien asemaa seurakunnassa. Mikä heidät oikeuttaa antaa sielunhoitoa seurakuntalaisille?
Itse olen monesti saanut kuulla että jos on kysyttävää tai keskusteltavaa uskonasioista niin kannattaa mennä puhujan juttusille koska hänellä on tietoa ja taitoa(?) opastaa uskon elämässä.
Itse olen vieroksunut koko ajatusta mennä jonkun itselleni tuntemattoman mieshenkilön kanssa juttelemaan niin henkilökohtaisesta ja ehkä jopa intiimistä asiasta kuin omakohtaisesta uskostani. Tähän vieroksumiseen on monta syytä.
Yksi monesta syystä on:
Olen kerran erehtynyt puhutella puhujaa yhestä mielestäni sopimattomasta asiasta. Tämä johti vain siihen että puhuja otti yhteyttä toiseen puhujaan joka vahvisti että minä olin "väärässä"/ "liian herkkä"/ "liian tiukka" ja puhuja oikeassa. Tämä vahvisti vielä enemmän luottamuksen puutettani puhujiin.

Keneltä kysyä neuvoja tai kenen kanssa keskustella jos ei uskalla tai halua kääntyä puhujien puoleen?
Vanhoillistelstadiolaisessa yhteisössä ei ole "viralllisia" naispuolisia luottamushenkilöitä mitä tulee sielunhoitoon. Tämä on ainakin minulle ollut ongelma. Verrattavissa esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon jonka piiriin vl-yhteisö kuuluu (mutta mistä en kuitenkaan koe että voin vl:änä hakea hyvällä omalla tunnolla tukea ja/tai vahvistusta uskonelämään) on olemassa naisdiagoneja, naispappeja ym. joiden puoleen voi kääntyä tarpeen vaatiessa.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä on ns. diagoniatoimikunta. Mikä tämän toimikunnan tehtävä on vl-seurakunnassa on minulle vieläkin täysin epäselvää. Luulisin että joitakin heidän tehtäviä on käydä esimerkiksi vanhuksia tervehtimässä jotka eivät itse päässe seuroihin tms. Koko vl-yhteisön diagonia toimikunta oli vähän kuin piilossa (siitä ei paljon mainittu muuta kuin vuosikokouksessa)kun taas lutherilaisen kirkon diagoniatoiminta on keskeinen osa kirkon toimintaa.

Mitä lähemmäs oma elämä vyöryi vl-eroa, sitä enemmän ois halunnut ja tarvinut keskustella uskon asioista. Minulle henkilökohtaisesti (jumala)usko on ollut keskeinen osa elämää. Sen perusteella tein valintoja elämässä. Keksustelulle ja kyselemiselle ei kuitenkaan annettu mielestäni tarpeeksi tilaa. Tiesin jo valmiiksi minkä vastauksen tulen saamaan niin minkä takia sitten etes kysyä? Tämä sekotti elämää ja lisäsi epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Sisältä pulppus kysymyksiä halusin taikka en ja tarve niiden esittämiseen oli suuri. Keskustelin asioista paljon mieheni kanssa. Miehelläni on aika suurikin raamatuntuntemus ja on lukenut paljon lestadiolaista ja lutherilaista kirjallisuutta. Kyselin häneltä useasti mitä "se ja se" raamatunkohta oikeen tarkoittaa. Näin jälkikäteen voin sanoa että aika useasti tuli vastaus ettei hänkään oikeen niitä raamatun kohtia osannut selittää mutta "ei kaikkea raamatussa voikaan ymmärtää".
Tällä tavalla opetetaan myös seuroissa että raamattu on niin suuri ja laaja ettei kaikkea siitä voi ymmärtää. Eri ihmisille voi avautua eri kohdat...

Oman miehen avoimuus ja vastaanottava mieli on ollut minulle varmasti pelastus. Koin että saan vapaasti ihmetellä, kyseenalaistaa ja puida eri kysymyksiä vaikka mieheni näin jälkikäteen on tunnustanut pelkäävänsä välillä minun kriittistä mieltä vl-opetukseen.
Ois ollut kauheeta jos oisin joutunut aina vaan sulkemaan sen pulppuavan kysymysvirran sisälleni. Luulen että se varmasti ois tuhonnut minut lopulta.
Oma mies antoi vapauden kysellä ja ihmetellä enkä joutunut siitä tilivelvolliseksi vaikka monesti kyllä pyysinkin omia epäilyksiä anteeksi keskustelujen jälkeen (niinkuin tapaan kuuluu).

Mitkä edellytykset/taidot ja oikeudet puhujilla on antaa sielunhoitoa yhteisössä oleville?

Olen elämäni varrella, koulutuksissa, työpaikossa ja ihan elämässä itsessään saanut oppia ja ennenkaikkea kokea että paras tuki mitä lähimmäiselle voi antaa on nähdä ja kuulla kanssaihminen, hänen tarpeet, ajatukset, kysymykset jne.
En koskaan unohda kun eräs kanssaihminen sanoi minulle kun epäröin mitä ratkaisuja ois pitänyt tehdä eräässä tilanteessa: "Sinä tiedä itse mikä on sinulle parasta. Sinun sisällä on kaikki vastuakset!" Sisälleni levis autuaallinen ilo ja lämpö.

Tämä lähimmäisen näkeminen ja kuuleminen on minun käsityksen ja kokemuksen mukaan täysin mahdotonta vl-liikkeen sisällä. Vl-oppi perustuu yhteen ainoaan oikeaan mentaliteettiin. Ihmiset olemme kuitenkin kaikki yksilöitä ja erillaisia - ainutlaatuisia.
Koko vl-seurakulttuuri perustuu siihen että yksi ihminen (puhuja/valittu) istuu seurakunnan edessä ja kertoo totuuden elämästä ja kuolemasta. Keskusteluiltoja järjestetään myös ry:n toiminnan sisällä jotka aloitetaan alustuksella jonka jälkeen on mahdollisuus "keskustella".
Keskustelu koostuu yleensä kerta toisensa jälkeen samojen henkilöiden puheenvuoroista jotka esitetaan vl-yhteisössä sopivalla tyylillä. Useimmiten puheenvuoron pitäjä myös pyytää siunausta ja anteeksiantoa koska hän on niin "heikko ja huono" taivaan tien kulkija mikä ei tietenkään ole mikään velvolllisuus vaan täysin vapaaehtoista.

Jos ihminen on otettu yksilönä huomioon, ja hänelle on annettu tarvittava tila onko hänellä velvollisuutta tai edes tarvetta pyytää anteeksi omaa heikkoutta?
Omalta kohdalta koen että jos minulla on tarve pyytää omaa itseäni, omia ajatuksia tai tunteita anteeksi olen jäänyt näkemättä ja päin vastoin koen itseni entistä enemmän syylliseksi ja huonoksi joka vaan lisää epävarmuutta, syntisyyden tunnetta ja anteeksi pyytämisen tarvetta - joudun kierteeseen josta ei ole helppoa tietä ulos.

Kun ihmiselle annetaan sielunhoitoa on tietääkseni äärimmäisen tärkeää että hänet otetaan huomioon, kuullaan, hänelle annetaan aikaa ja tilaa olla sitä mitä ja kuka juuri hän yksilönä on. En voi nähdä että vl-yhteisössä on mahdollisuutta anttaa juuri sitä aikaa ja tilaa mitä sielunhoitoa hakeva yksilö tarvitsee koska (sielunhoitajan) pelko siitä että yksilö kuolee syntisenä ja joutuu kadotukseen on niin äärettömän suuri.

Onko kenties niin että vl-yhteisön sisällä tapahtuvassa "sielunhoidossa" sielunhoitoa hakevalla ja sen antajalla on eri sielunhoidollinen päämäärä?

Jätän tuon ylläolevan kysymyksen auki koska tuntuu etten tähän hätään jaksa enää alkaa sitä puimaan. Mahdollisesti kysymys tarvi ihan oman keskusteluavauksen. Kertokaa omia näkökulmia ja kokemuksia tän avauksen pohjalta.

Luomu kirjoitti:

Tälläistä oikeutta puhujilla ei rauhanyhdistysten sääntöjen mukaan ole. Sielunhoidon ei siis pitäisi kuulua sen toimintaan milään tavoilla.


Itse asiassa tässä nähdään se kuinka surakunnassa kaikki eivät olekaan tasa-arvoisia vaan toiset nostetaan jalustalle. Tälläistä asetelmaa raamattu ei tunne.

No voi. Puhujat ovat hyvä velikerho jossa toisten puheet siunataan oikeeliseksi riipumatta siitä ovatko ne sitä.


No ehkä sen tarkoitus on vastata sille äidille jonka voimat ehtyy ettemme voi tarjota mitään apua. Perusteluksi oli kuulema sanottu että jollain voi olla vielä huonommin.


Oikein uskova ei kyseenalaista ja se ettei annettu tilaa juontaa juurensa siihen että kyse on vallankäytöstä. Tilaa ei voida antaa koska se tarkoitais määräysvallasta luopumista ja toisaalta myös erehtymättömyydestä luopumista. Jos anetaan tilaa ihmien kasvaa "niin isoksi" ettei oikea usko kelpaa. Oikeassa vl uskossa on kyse aivan musta kuin uskota - ryhmädynamiikasta ja vallankäytön rakenteista.


Ei vältämättä se olisi yhtä hyvin voinut tarkoitaa vain sitä että olisit päätynyt ratkaisuusi vain eri kautta.


Varmaankin vaihtelee mutta antaako vl oppi edellytyksia tai eväitä (taito) sielunyhoitoon. On vain yksi kyseenalsitamaton totuus.



Mukavaa että olet löytänyt tämän oivalluksen.