Hakomaja.net

Hei vaan!

Kiinnostava aihe keskustella olisi mielestäni, mitä itse kukin käsittää tuolla termillä "uskovaisten välinen rakkaus", tai vl-uskossa termillä Jumalan lasten keskinäinen rakkaus.
Mitä se mielestänne on? Millaisia kokemuksia, lähinnä nyt vl-uskossa asiasta on? Miten asia konkretisoituu vai konkretisoituuko se? Onko asialla tekemistä yhteisöllisyyden kanssa? Onko "Jumalan lasten välinen rakkaus" aitoa vai onko se kuulumista samaan yhteistöön, samoja elämäntapoja jne...

Entä miten olette asian kokeneet pohtiessanne "eropäätöstä" yhteisöstä, eroprosessin aikana ja/tai sen jälkeen?

Herättääkö asian pohtiminen kipeitä muistoja menneisyydestä? Helpotusta irtipääsystä? Outoja tuntemuksia vai mitä?

Kiinnostaisiko teitä muita pohtia tätä asiaa???

Uskovaisten välistä rakkautta ei ole. Uskovaiset ihmiset eivät rakasta toisiaan sen enempää kuin ketkään muutkaan ihmiset.

And that`s a fact.

Mitä on Jumalan lasten välinen rakkaus. Se on sitä että kannamme toinen toisemme kuormia. Joka taas on sitä että kohtaamme ihmisen siellä tienohessakin ja pysädymme hoitamaan sitä rikki revittyä. Jumalan lasten välinen rakkaus on sitä että saa välilä olla pavelija ja välilä pavleltava.

Se ei ole inhimillistä samanlaisuutta. Eikä se ole yhtälaisia vaatimuksia mieltymyksiä eikä inhimillistä samankaltaisuutta.

yhteisöllisyyttä, "samassa veneessä" olemista, kai turvallisuutta, yhteenkuulumisen tunnetta. turvallisuutta siitä että ollaan kaikki pienessä turvallisessa poksissa ja että kaikki ajattelevat samallalailla ja että omaa uskoa ei kaltaistensa parissa tarvitse häpeillä eikä selitellä. se on myös yksi niistä lukuisista fraaseista mitkä pönkittävät sitä "ainoa oikea usko"-propagandaa. Lestadiolaisittain "uskovaisten välinen rakkaus"-käsite tekee kuilua muun maailman välille, koska tuokin lause luonnollisesti omitaan vain lestadiolaisille, ja se saa ehkä aikaan kuvitelman että "maailma on paha paikka". Että maailmassa ei ole rakkautta vaan pelkkää itsekkyyttä. pysykää rakkaat ruodussa.


Lestadiolainen ihminen iloitsee jos kadonnut lammas palaa laumaan. se kai käsitetään uskovaisten väliseksi rakkaudeksi. Onhan se toki inhimillistä että tossa tilanteessa iloitsee, jos todella uskoo että muulla tavalla eläen ihminen joutuu helvettiin. ja vl-ihminen suree jos lammas erehtyy väärään laumaan. kai se perimmillään on rakkautta, vaikka se muulta tuntuu!

sorry tuli tosi sekavasti, toivottavasti joku ees tajuaa jotain!

Pitkälti yhdyn asiassa tuohon hysin käsitykseen asiasta eli ensisijaisesti se olisi mielestäni huolenpitoa ja välittämistä kaikista. Samoin tietynlainen vastavuoroisuus, mikäli sellaiseen on mahdollisuutta.

Ihmisyyden kannalta tarkasteltuna asia lienee, kuten Anneliina tuossa mainitsi, että kristityillä ei käytännössä sen kummempia eväitä ole rakastamiseen kuin muillakaan, koska tietyllä lailla rakkaus on universaalia ja myöskin moraaliin liittyvä Jumalan laki on "kirjoitettu" kaikkien ihmisten sydämiin eli kaikilla on luonnostaan tieto hyvän tekemisestä ja pahan välttämisestä.

Aloittaja Mailas kyseli avauksessaa, kuinka kristittyjen välinen rakkaus liittyy yhteisöllisyyteen ja elämäntapoihin. Lestadiolaisuuden voima on monen kohdalla juuri tuo yhteisöllisyys. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että yhteisöllisyys on ainoa syy liikkeessä pysymiseen. Tosin se on kapeutunut liiaksi juuri samanlaisten elämäntapojen vartiointiin ja yhdenmukaisuuden paine on kova. Koska yhä komeammat seuratalot pyritään rakentamaan talkoovoimin, kuluu aikaa suhteettoman paljon myöskin tuon materian hankkimiseen ja ylläpitämiseen. Hengellisyys vastaavasti on ohentunut vähitellen.

Asioiden pohtiminen face to face on yhä harvinaisempaa ja keskustelu onkin enenevästi siirtymässä tällaisille keskustelupalstoille.
Itselleni ei tämän tyyppinen pinnalliseksi koettu yhteisöllisyys riitä, siksi olenkin ajautunut lähestulkoon ulkopuolelle ko. liikkeen.

Taustatiedoksi, että olen ollut lapsi 70-luvun hoitokokousten aikaan, mikä varmaankin vaikuttaa varsin negatiivisiin käsityksiini vl-uskosta. Minulle "Jumalan lasten välinen rakkaus" oli todellakin rakkautta lainausmerkeissä. Pikemminkin sitä olisi voinut sanoa yhdenmukaisuuden vaatimukseksi, koska tuo "rakkaus" ei salli(nut?) pienintäkään erimielisyyttä virallisen opin kanssa. Rakkaudet loppu(i)vat saman tien jos ei hyväksyn(yt) vl-ryhmän sääntöjä. "Rakkaus" oli hyvin pitkälle naamioitua julmuutta (vrt. rakkauden neuvot).

Ja tosiaankin, tuo "Jumalan lasten välinen rakkaus" ei taida ulottua liikkeen ulkopuolisiin.

Vl-liikkeessä rakkaus on sitä, ettei sitä ole. Huolenpito (=kytätään toisten tekemisiä + pengotaan niitä) on "rakkautta". Tämän huomaa liikkeestä lähtiessä. Rakkaus useimilta loppuu siihen pisteeseen, kun ilmoitat ettei enää kiinnosta. "Rakkaus" muuttuu kyräilyksi, pitkiksi sääliviksi katseiksi, juoruamiseksi jne. Tämä on vain hyväksyttävä ja pyrittävä sulkemaan pois. Hiljalleen siihen oppii.

Jonkun mainitsema kuormien kantaminen on vl-iikkeessä sitä, että kun elämä liikkeen sisällä alkaa käydä mahdottomaksi (=säännöt ahdistavat), haetaan hysteerisesti tukea muista. Voiko joku väittää, että "kuormien kantaminen" olisi jotain muuta kuin tukea, jota tarvitaan siihen pahaan, mitä liike itse jäsenissään synnyttää??? Tällaista "kuormien kantamista" ei tarviitse muut kuin liikkeessä olevat.

Itse olen löytänyt rakkautta ja aitoa välittämistä (joku piittaa minusta muutenkin kuin "uskovaisena") vasta liikkeen ulkopuolella. No, ehkä oman perheen jäseniltä tällaista rakkautta on saanut aikaisemminkin kokea.

PS. Mailas, voimia sinulle. Muistan lukeneeni pohtivia ajatuksiasi täältä ennenkin.

Vl-uskovaisten välinen rakkaus, jonka katsotaan olevan jotain ainutlaatuista ja taivaallista, on minulle arvoitus -yhäkin. Sehän on heillä merkki siitä, että vain he ovat oikein uskomassa, kun he rakastavat oikealla tavalla ja oikeassa hengessä toisisaan. Ainakin sanovat rakastavansa! Toki se näkyy heillä usein yhteenkuuluvaisuutena ja ns. hengenyhteytenä meille muillekin. En kiistä enkä yritä mitätöidä sitä.
Se näkyy.

Olen kysynyt sitä kunnon veeälliltäkin. Olen ihmetellyt sitä, että he riitojensakin keskellä ovat uskonystäviä, vaikka eivät normaalissa elämässä voi sietää toisiaan. Ei edes pitelemällä pysy rakkaus heidän välillään! Ehkä se on kuitenkin siellä hengellisellä tasolla tallella, koska samaan taivaaseen ollaan menossa - kaikesta maanpäällisestä saikkinasta huolimatta?

Juttelin erään fiksun ja ajattelevan vl-sukulaisen kanssa tästä. Hänelläkin oli sukset sekaisin muutaman vl-läheisen kanssa. Ei haluttu olla samoissa tilaisuuksissa ja tietty loukkaantumisen tunne väritti keskustelua noista asioista. Hampaankolossa oli melkoisesti mätänevää jätettä...

Keskustelu oli minun kanssani syvällistä ja kunnioittavaa molemmin puolin. Ehkä jopa ystävyyttä liippaavaa?
Kysyin häneltä, miten on selitettävissä, että hän tuntee kuitenkin jotain hengenyhteyttä ja jotain parempaa sellaisen vl:n kanssa, jota ei halua edes tavata?
Mutta minun kanssani on jokin ihme juopa välissä. Ehkä se rakkauden puuttuminen?
Kysyin mitä se vl-rakkaus on? Oikeasti?

Tämä vl selitti sitä Siionilla ja Armonvirralla, jonka äärellä vl:t ovat ja saavat hengenravintoa samasta virrasta. Se yhdistää heidät. Kaikkin nekin vl:t, joiden rakkaus on pitelemisessä tai jopa irronnut ihmistasolla!
Minä en kuulu siihen joukkoon! Siksi tuota yhdistävää rakkautta ei ole välillä.

Tuo oli tosi kauniisti kerrottu ja teki minut sanattomaksi.
Siellähän kurkisteli 'vainme'-oppi ja ainut oikea seurakunta, johon armonvirta on kanavoitu ja padottu ihmisvoimin ja ihmismielen mukaisesti omaan käyttöön.
Sitä vl-mielessä ei ole missään muualla!

Sodassa ja rakkaudessa sanotaan kaikkien keinojen olevan sallittuja.Vl:t uskovat olevansa ainoa oikea uskovaisten joukko koko maailmassa.Vl-yhteisössä vallitsee Jumalan rauha ja rakkaus.Ulkopuolella on paha maailma.Yhteinen rakkaus syntyy tästä tunteesta.Uhka on ulkopuolella,pahassa maailmassa. Uskonsisaret ja-veljet ovat rakkaita koska ovat samassa rintamassa sotimassa pahaa maailmaa ja sielunvihollista vastaan.

Löysin sattumalta vanhan ketjun...

Jos elää tiiviisti pääosin vl-seurassa vl:na, uskovaisten väliseksi rakkaudeksi voi kuvitella kaiken välittämisen, huolenpidon yms. mitä omassa sosiaalisessa piirissään saa. Kun on itse sisällä - etenkin jos on aina ollut - ei ole omakohtaista kokemusta siitä, voisiko vastaavaa välittämistä olla muuallakin. Ja kun seurapuheissa toitotetaan, että uskovaisilla on se keskinäinen rakkaus, niin siitä voi tulla jonkinlainen itsestäänselvyys, että se on sitä, mitä itse ehkä siinä yhteisössä kokee.

Monilta osin voin kyllä yhtyä Satun ajatuksiin siitä, että todellisessa vaikeassa elämäntilanteessa on usein niin, että se "kuormien kantaminen" on juuri tuon liikkeen aiheuttamien kuormien kantamista. Kun 14 lapsen vanhemmat hakevat tukea ja ymmärrystä lasten kanssa väsymiseen, lienee "uskovaisten välistä rakkautta", kun toiset ison perheen vanhemmat ymmärtävät. Maailmahan ei ymmärrä, joten "ei siellä maailmassa ole rakkautta".

Uskovaisten välisen rakkauden voisi määritellä aivan samanlaiseksi kuin minkä tahansa ryhmän jäsenten keskinäisen kiintymyksen. Tai siis että mielestäni sen ainakin voi selittää varsin hyvin ilman mitään "jumalallista rakkautta", vaikka Raamattu sanookin, että "siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus".