Hakomaja.net

Onko lähtijällä velvollisuus tuntea ahdistusta tuotamastaan mielipahasta? Toisaalla tämä ajatus nostetiin esille - mutta olen sitä itsekin miettinyt - onko minulla velvollisuus potea ahdistusta tai pahaa oloa siitä että lähtö vl tuotaa joillekin liikeeseen jääville ahdistusta. Minusta tämä on vl opiin masinoitu manipulaation väline jolla lähteminen halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Se joka lähtee piirtää omalta puoleltaan Jumalan valtakunnan rajan vl ja itsensä välille - ainakin vl mielestä.

Ihan sama säilytääkö ihminen uskon vai ei mutta hänen halutaan potevan syyllisyyttä aiheutamastaan mielipahasta? Onko tuo milipaha oikeasti oikeutettua ja peruteltua? Jos tuo vl oppi kerran on pahoinvoinnin alku ja juuri - niin siitä luopumisestako pitää potea syylisyyttä koska se aiheutaa mielipahaa?

Se että vl kulkevat sokeasti joukon mukana - ilman omakohtaista uskoa - ainakin tämä on minun näkemykseni monen vl uskon tilasta - Ei ole omia mielipiteitä on vain - näin me haluamme uskoa - jota toistellaan kuin papukaija - näin seuroissa on puhuttu - Missään ei näy sitä omakohtaista uskoa. - Ja jos aiheutan mielipahaa ja järkytän jonkun vl mielenrauhaa niin että ihminen joutuu ajtelemaan mitä todella ajatelee - niin podenko minä hänen kokemasta ahdistuksesta tunnon tuskia - totisesti en!

hyshys kirjoitti:
Omalla kohdallani kävi niin, että vl-liikkeen piirissä tuntemani pahoinvointi oli jo niin yli äyräiden käyvää ettei muuta mahdollisuutta ollut kuin riuhtaista itseni irti.. en tuossa vaiheessa enää jaksanut ajatella minkä verran pahaa mieltä vl-suvulleni aiheutin/aiheutan. Toisaalta minäkään en ole välttynyt syyllisyyden tunteilta, koska tunteet eivät ole käskettävissä. Toisaalta ajattelen, että jos en kelpaa vl-suvulleni sellaisena kuin olen niin on aina olemassa se vaihtoehto että ottaa etäisyyttä. Rivien väliin piilotettua syyllistämistä ei tarvitse sietää. Mikä oikeus vl-lillä on määräillä toisten elämästä? Jokaisella on oikeus valita itselleen sellainen elämä kuin haluaa.

hyshys kirjoitti:


Minun käsitykseni mukaan kenelläkään ei ole velvollisuutta tuntea ahdistusta - mutta ihmisellä on oikeus tuntea ahdistusta. Ei ole yksinkertaista nousta kaikkea sitä vastaan, mitä ehkä koko oma suku, tai ainakin perhe, edustaa. Uskonnollisesta liikkeestä eroaminen voi olla todella vaikea prosessi ja kaikki tunteet mitä siihen liittyy, kannattaa hyväksyä. Ja käydä läpi. Ahdistus ja syyllisyys ovat itselleni tuttuja....onneksi enemmän menneisyydestä kuin nykyhetkestä.

En väitä vältyneeni syylisyyden tunteelta. Mutta siinä kohtaa jossa ymmärrän syyn tuohon tunteeseen - mikä sen aiheutaa ja miksi - saa minut näkemään lähinnä punaista. Eli kenellä on oikeus määritää mitkä tunteistani ovat oikeita. Mitä saan tuntea ja miksi. Tälläistä määrittelyoikeutta omiin tunteisiin ei voi antaa kenellekään muulle. Ei voi vaikka moni vl sen edeleen ottaisi.

Tunteet eivät ole käskettävissä - totta - mutta silti minua hirvitää se tapa jolla vl kuitenkin käskevät myös eronneiden tunteita. Pitää tuntea vetoa mailmalisiin rientohin - tai pitää tuntea haikeutta. Entä jos tunteekin vain pelkää helpotusta ja iloa. Ainakin itseleni suurin helpotus on ollut kaanan-kielen ymmärtäminen - kielenkäytöllä voidaan käytää valtaa aina - joko ulos sulkien tai sisälle ottaen. Jopa samasta asiasta.

hyshys kirjoitti:
Noiden "tunteiden käskemisten" takana on se vl-uskomus että vl-liikkeestä lähteneellä ei voi mennä hyvin. Ainakin lähteneen pitää tuntea huonoutta (vrt. on joutunut niin syvälle syntiin ettei pysty enää tekemään parannusta). Itsekin joudun vl-sukuani nähdessäni jatkuvasti vakuuttelemaan että olen varsin tyytyväinen ja onnellinen, mkä on ehdottomasti totta. Ei tunnu menevän perille, ei sitten millään, mutta ajattelen, että se on sitä vl-aivopesua.


Itse muistan ennen irtautumistani ajatelleeni, että kaiken maailman sekopäillä näytti olevan sananvaltaa minun privaattielämääni. En omistanut itseäni. Nyt omistan.

Minä en voi sanoa samaa - minä en vakuutele kenelekään mitään - ajatelkoot mitä haluavat minun velvollisuuteni ei ole todistaa omasta onnellisuudestani yhtään mitään. Se joka esitää elämästäni väiteitä onnellinen/onneton saa yksin kantaa todistustaakan - ja sittenkin jätän todisteitten oikeelisuuden/väärässä olemisen vain omaan tietooni. Minusta minun ei pidä näytää yhtään mitään yhtään kellekään. Todistella jotain josta joku uskoo mitä haluaa. - se on turhaa.

Hei Hyshys ja muutkin,

Taisit tehdä tämän aloituksen minun viestini johdosta. Näkökulma on hyvä, mutta aloituksessasi oli jotain, johon silmä tarttui.

En usko, että kukaan ainakaan minun sukulaisistani tarkoituksellisesti pyrkisi luomaan minulle ahdistusta esittämällä surua lähtöni takia. Uskon, että kun saan asian ilmoitettua, heidän surunsa on aitoa. En usko myöskään siihen, että minuun olisi vl-liikkeen toimesta jotenkin "ohjelmoitu" ajatusmalli, että tällaisen surun tuottamisen pitäisi tuottaa ahdistusta.

Sen sijaan se, että tunnen ahdistusta, on vain inhimillinen ominaisuus. Harva meistä haluaa aiheuttaa surua toisille, varsinkaan läheisille. Jos tiedämme, että siihen joudutaan, se tuntuu luonnollisesti vaikealta.

Sen kuitenkin allekirjoitan, että kaikkensa vl-seurakunta tekee, että lähteminen olisi mahdollisimman hankalaa. Miksi? Syy on opissa, jonka mukaan liikkeestä lähteminen on hengellinen kuolema, jota kukaan ei luonnollisestikaan toisille tahdo. Jos oma läheiseni kuolee, tietysti tunnen siitä surua. Jos siis läheiseni uskovat minun hengellisesti kuolleen, he tietysti tuntevat siitä surua.

Kaikki se, jota näillä palstoilla kutsutaan manipuloinniksi ja mielten hallinnaksi, ei siis olekaan vallanhalua tai tarkoituksellista syyllisyydentunteen aiheuttamista, vaan sinänsä raamatullista lähimmäisenrakkautta. Ongelmana on vain se, että sen lähimmäisenrakkauden ilmeneminen ja toteutus nousee harhaan menneestä opista ja siten aiheuttaa ristiriitoja.

Lähtijällä ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin opettaa vl:ää miten loukkavaa on ne puhuttelut, kommentit jne. jos se tehdään täydessä ymmärtämättömyydessä.

Jotenkin en täysin usko kuitenkaan tuohon ymmärtämättömyyteen, osa varmaan tekee täysin vl-rakkauden nimissä ja lopettaakin jos lähtijä pyytää lopettamaan. Niitäkin varmasti löytyy jotka haluavat tahallansa ahdistella lähtijää omien ongelmiensa vuoksi.

Tap


En kiistä sitä että tunteena suru ei olisi aitoa - minusta se on ainoa hyväksytty ja sallittu tunne jota vl on lupa tuntea tuossa tilanteessa. Ohjelmoinista en tiedä mutta itse muualla kuin vl liikeessä kasvaneena en ymmärrä tapaa jolla tunteiten näyttämistä kontroloidaan. Jos lähtijä osoitaa ajatuksin sanoin ja teoin elämällään onnelisuutaan ja tyytyväisyytään lähtönsä jälkeen - hänen tunteensa ova aina esitettyjä ja epä-aitoja. Ei kukaan voi täydessä ymmärryksessä haluta vilpitömästi lupua ainoasta oikeasta uskosta. Lähtemiseen pitää aina olla syy ihmisessä itseäään vl sitä ei saa ja voi löytyä.

Esimerkki: Kuiinka moni nainen kieltää uskonsa lapsiasian äärellä? Moni, näistä ihmisistä vl kuitenkin avoimesti sanovat etteivät haluneet otaa vastaan kaikkia lapsia jotka Jumala olisi sinuannut. Minä väitän että rakkaus lähimmäistä kohtaan (lasta) on se joka ajaa ihmisen usein tämän asian kohdalla tuohon ratkaisuun. Koska muuta toimivaa ratkaisua ei ole löydettävissä.

Tap


Inhimillistä kyllä - mutta sunun aiheutaminen toisille herätää kysymyksiä. Vl on olemassa ilmiö ammatipahentuja. Ajatelaan että tuolle ammatipahentujalle pitää tehdä mieliksi ja myöntyää hänen oikeassa oleminen silloinkin kun pitää häntä ammatipahentujana. Pitääkö ihmisen luopua asioita josta jotka tuottavat toiselle surua? Minusta vl on vahvana mentaliteetti että pitää luopua. Pitää pyrkiä tekemään asiat niin ettei aihetuta toiselle surua.

Ehkä minä olen sitten se harva - empatiakyvytön - ja outo kun haluan ensisijaisesti tehdä oikein (sen minkä näen asioita punnittuani oikeaksi) - riipumatta siitä aiheutaako se surua toisille ihmisille. Ja vaikka tiedän aihetavani surua vielä vaikeampaa olisi tehdä väärin siksi etten koe tun tunteen olevan oikeutettua. Ei ole totta ettei ihminen voisi ja kokisi perustelluista syistä vl oppia väärkäksi. Ja olisi väärin lähteä kieltämään itsensä tunteensa ja elämänsä vl äärellä. Ja minä en lähde siihen että minä näksin oman elämäni ja siitä seuraneet tunteeni vääriksi epäaidoiksi tai synniksi.

Puhuimme siitä aidosta tunteesta? Onko vl oikeus aitoihin rehelelliseiin ja kaunistelemattomiin tunteisiin? Minun mielestä ei ole kokemuksella. Niin paljon tuohon opiin liityyy totuuden ja todellisten tunteiten kieltämisen velvoitetta. Ja ihminen joka hauaa pelata tuoata likaista flirttiä myös muotitaa omat tutneensa tuon opin viitekehykseen ja muotiin? Likaisena pidän sitä siksi että vaika ihminen tuntisi ja kokoisi mitä siliti ulospäin pitää aina seistä tuon opin takana. Silloinkin kun siitä luopuminen tuotaisi vl itseleen paljon rehellistä hyvää. Tuota hyvää ei ole oikeutta tavoitella. Se on pahaa syntiä ja sielunvihollisen puhetta. Käsimisen ja luopumisen kautta taivaaseen?

Ja sen lisäksi tähän liityy sellainen asia ettei se tapa millä vl iluusiota maalataan ja on maalattu ole kestänyt tosielämän testissä. Siihen minä en lähde että minä lähden kieltämään - ettei mitään sellaista ole koskaan tapahtunut. Että asetan elämäni ja kokemani kyseenalaiseksi? Minä tein niin yhden kerran - mutta toista kertaa minä en siihen lähde. Vl ei kestä ajatuksia ja tunteita kieltämättä - minä en lähde siihen riipumatta siitä kuinka paljon pahoinvointia surua tai kärsimystä tämä aiheutaa.

Minä ymmärrän sen ettei elämäni ole mennyt useinkaan niin kuin olisi pitänyt. Mutta se ei silti anna oikeutta niille joilla se menee niin kuin pitäisiä - ainakin enimäkseen - sanoa että minä olen väärässä koska näen asiat näin ja näin. Ja se mistä olen joutunut ja saanut lupua jo kauan sitten on se ettei toisen ihmisen elämää voi koskaan eikä misään tilanteessa asetaa tilanteeseen - jossa kaikien on mentävä samasta neulansilmästä. Elämällä toisenlaisen elämän voisin saada monestakin asiata täysin päinvastaisen näköalan. Kupi näköaloista on väärä?

Tämä asian äärellä vl puolelta minä olen aina väärässä? Minusta vl on oikeassa siitä näkökulmasta nähden mikä hänellä on - mutta en pidä sitä oikeana siksi että se on vl opin karsinoima ja määrittämä. Ja siinä mielessä usein epä-aito ulkoapäin määritetty ainoa hyväksytty tunne. VL näkökulmaa ei minusta voi pitää muutoin kuin kieltämällä omat tunteensa ja itsensä. Ja sitä minä en pidä misään tilanteessa oikeana.

VL saarnoissa on monesti kuultu, että meidän pitää ”kieltää itsemme”. En itse asiassa tiedä, onko tämä raamatussa vai onko se opetukseen ilmestynyt fraasi, jolla saadaan porukka hyväksymään esim. tiukat elämäntapanormit. Jos joku tästä tietää, niin olisi kiva, että sille saisi vähän selitystä.

Se on selvä, että vl-opin mukaan seurakunta on aina oikeassa. On sanottu, että jos sinä tai minä olemme eri mieltä kuin Jumala, niin me olemme väärässä. Sinänsä se on itsestään selvää. Tuo lause kuitenkin tarkoitti Jumalalla seurakunnan ääntä, eli käytännössä SRK:n tai puhujainkokousten kannanottoja ja julkilausumia sekä saarnaa. Näiden uskotaan olevan Jumalan sana. Kun joku lähtee, se on synti, joka on sen aikaan saanut.

VL opin mukaan vikaa ei koskaan voi olla seurakunnassa, vaan lähtijässä, joka on langennut syntiin. Tässä Hyshys on täysin oikeassa. Oikeassa hän on myös tässä: ” Niin paljon tuohon oppiin liittyy totuuden ja todellisten tunteiden kieltämisen velvoitetta.”. Juuri tästä nouseekin usein se ihmisten ahdistus, joka laittaa kyseenalaistamaan asioita. Kun hieman olemme keskustelleet ihmisten kanssa kriittisellä mielellä, paljastuu, että lähes jokaisella on ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Täydellinen yksimielisyys on aivan selvästi vain illuusio, jota ylläpidetään puoliväkisin. Yleensä kaikki vl-ihmiset hautaavat nämä kysymykset, tunteet ja mielipiteet, koska oppi ei salli pienintäkään poikkeamaa uskon ymmärryksessä. Ajatus ulkokullaisuudesta on kyllä totisinta totta tässä liikkeessä.

Itse haluan, kuten sinä Hyshys, tehdä asiat aina niin oikein, kuin mahdollista, olla rehellinen sanoissani ja toimissani. Juuri tästä syystä minun onkin lähdettävä vl-liikkeestä, huolimatta murheesta, jota se aiheuttaa. Toinen vaihtoehto olisi vilpillinen usko ja kaksoiselämä.

En muuten usko, että olisit empatiakyvytön. Tekstiesi sävystä paistaa ennemminkin läpi jonkunlainen kova kokemus, elämänkoulu, joka ei ole ollut helppo.