Hakomaja.net

Eräässä keskustelussa tuli vasta puhetta "tupla-ajatuksista" vanhoillislestadiolaisen pääkopassa. Ensin ihminen miettii sitä, mitä hän itse ajattelee ja sen jälkeen pitää miettiä se, onko niin sopivaa miettiä / mitä tästä uskovaisena täytyisi ajatella. Kärjistettynä vaikkapa niin, että mitä oikeasti ajattelen, ja mitä sanoisin asiasta Päivämiehen haastattelussa. Oma kokemukseni on se, että kun lopulta pääsi todella irti vl-liikkeestä, ei ollut enää tarvetta tuollaisille tupla-ajatuksille. Saa ajatella varsin vapaasti kaikenlaista ilman vaaraa, että joku olisi sanomassa "ei noin saa/kuulu/voi/ole sopivaa" ajatella. (En ole varmaan ollut oikein uskomassa, kun ajatukset eivät ole valmiiksi olleet vl-opetuksen kanssa yhtenevät, mutta luulen, että tämän kaltaisen kokemuksen jakaa moni muukin vl tai sellaisena ollut.)

Tällaista mitä minulta odotetaan / mitä minun täytyisi tehdä tai ajatella -asetelmaa toki on muutenkin kuin vl-uskossa. Esimerkiksi nuoren naisen pitäisi olla hoikka ja kaunis, nykyajan perheenisän pitäisi olla läsnä arjessa (tätä ei niinkään ennen odotettu) jne. Vl-maailmassa usko on kuitenkin niin vahvasti esillä, että tämä ristiriitaisuus omien ajatusten ja uskon vaatimien ajatusten välillä on enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässä. Ja epäilenpä kovin, että tuollainen pään sisäinen ristiriita ei ole ihmiselle pidemmän päälle kovin hyväksi.

Ja puolitieteellisempi näkemys: Mitä vl:n täytyisi haluta?

Tekemisen modaliteetteja: haluaminen, tietäminen, voiminen ja täytyminen.
TAHTOMINEN minä haluan... mitä itse tahtoo, haluaa tehdä
OSAAMINEN minä osaan... mitä tietää, mitä osaa tehdä
VOIMINEN minä voin/kykenen... mitä voi tehdä/kykenee tekemään
TÄYTYMINEN minun täytyy miten on toimittava yhteisössä/miten yhteisö odottaa ihmisen toimivan

Esimerkkejä:

Olavi on vanhoillislestadiolainen eläkeläinen. Hän on oikealla tavalla uskomassa. Hän miettii seuroihin lähtöä. Hän haluaa mennä seuroihin. Hän tietää mitä siellä tapahtuu ja osaa seuroissa käymisen. Hän kykenee menemään seuroihin. Hänen myös täytyy mennä seuroihin. (Tätä viimeistä hän ei kyllä itse niinkään ajattele, koska hänen omalla halullaan ja täytymisellä eli yhteisöltä tulevalla sosiaalisella paineella ei ole enää eroa. Yhteisön normit sisäistetty täydellisesti.)

VL-Juuso on 25-vuotias yhden lapsen isä. Hän miettii perhe-elämäänsä. Hän ei halua ison perheen isäksi. Hän ei osaa olla lasten isä. Hän ei kykene olemaan (mielenterveys ei kestä). Hänen täytyy kuitenkin olla siihen valmis. (Koska hän ja hänen vaimonsa kykenevät lasten saamiseen.)

P.S. Vanhoillislestadiolaisissa saarnoissa hyvin usein käytetään ilmaisua ”me haluamme” tai ”haluammehan”. Täydellisesti "aivopesty" ihminen ei enää erota sitä, mitä hän itse haluaa. Hän haluaa sitä, mitä hänen täytyy haluta. (Hieman ilkeästi sanottuna.)

tuntuipa tutulta tuo ajatus tupla-ajatuksista. Ja nyt, vaikka on eronnut vl-liikkeestä, itselleni on hyvin vaikeaa tietää, mitä minä haluan, mitä ajattelen, mitä tahdon. Kun on kasvanut liikkeessä, jossa oma ajattelu silloin, kun se oli kyseenalaistavaa, vastauksia hakevaa, tuomittiin huonoksi määrittelemällä se uhaksi omalle henkilökohtaiselle uskolle.

Ehkä minä liian pitkään yritin olla jotenkin "sivistyneesti" lähtenyt. Edelleen suurin osa sosiaalista kontakteista on vl-liikkeeseen kuuluvia ja osaan olla niissä piireissä, mutta nyt tajusin joululomalla, että mun pitäisi saada enemmän sosiaalista elämää vl-liikkeen ulkopuolella. Tajusin, miten minun on mahdotonta oppia ajattelemaan itse, jos minulla ei ole verkostoa, jossa voin kysyä, miettiä, puhua ajatuksiani niin, etten koe jatkuvasti olevani uhka jollekin.

Olen lähtenyt liikkeestä jo yli puolitoista vuotta sitten, mutta nyt eka kerran nousee viha ja vähän katkeruuskin, kun ymmärrän sen, että mulla oikeus ajatella itse, mulla on oikeus omaan elämään. Mä olen ollut juuttuneena siihen, että olen jatkuvasti yrittänyt olla sellainen, etten enää jotenkin lisäis läheisten mahdollista surua minun lähdöstä. Etten olisi liian suuri taakka. Vastuu toisten tunteista painanut. Ja toisaalta se vl-ääni päässä on vielä melko voimakas. Paheksun joitakin asioita vanhasta tottumuksesta.

Liikkeessä ollessani mua aika ajoin ahdisti hyvinkin paljon se, että oli ne omat ajatukset ja sitten se virallinen puhe. Edelleen varmasti osaisin ry:n tilaisuuksissa puhua sitä kieltä, mitä siellä käytetään, niin hyvin sen on oppinut ja sisäistänyt. Ja tästä ei voinut puhua. eikä ehkäisystä. EIkä siitä, että onko minulla lestadiolaisena mahdollisuus rakentaa jokin oma identiteetti, oma toimijuus. Koin itseni usein hyvin huonoksi ja pahaksi, koska en kokenut sopivani muottiin. Ja seuroissa saarnattiin anteeksi kaikki synti ja kuorma. joo.

Lähdin lopulta osittain vaadittuna. Enkä olisi ehkä itse lähtenyt vielä silloin, mutta nyt olen kiitollinen, että lähdin. Silloin jo helpotti, mutta nyt tuntuu että jotain uutta on alkamassa, kun heräsin lopullisesti siihen, että mitään paluuta ei ole, enkä sitä halua.

Oletko sama minja, joka Mopin palstalla kirjoitti insestikokemuksistaan?

Tutun kuuloista.

Enimmäkseen olen ite päässyt noista kuitenkin onneksi yli.

Mutta samoin, kuin Minjalla, minulla ei ole kovinkaan paljon sosiaalisia kontakteja vl:n ulkopuolella. Ja kun on tekemisissä vl:n kanssa sitä jotenkin ikään kuin kääntää kytkimestä vl-ajattelun päälle siksi, ettei loukkaisi heitä. Tai osallistuu keskusteluun vain sen verran kuin voi loukkaamatta. Tietysti riippuu aiheesta.
Jälkeen päin ahdistaa se, ettei niiden kanssa voi olla aito! Huomaa, että on todella uupunut kohtaamisen jälkeen. Eihän se toisaalta ole mikään ihme.

minja kirjoitti:
Minäkin luulen, että kykenisin edelleen pitämään varsin "hengellisesti raittiita" puheenvuoroja jossain lestadiolaisten tilaisuudessa. Se fraasikokoelma on jäänyt sen verran hyvin päähän.

Jos ei halua ja uskalla sanoa todellisia ajatuksiaan ääneen (mikä ei aina ole viisastakaan), jää helposti sellainen olo, ettei anna itsestään kaikkea. Tämänkaltainen kokemus on jäänyt sekä keskusteluista vanhoillislestadiolaisena toisen lestadiolaisen että "epäuskoisen" kanssa; hyvin harvan kanssa tunsi olevansa täysin vapaa sanomaan ajatuksensa ääneen. Nykyisin tuntuu jo paljon enemmän, että voi olla keskustelutilanteissa vapaa. Ei tarvitse pelätä pahentumisia (vl:lta) eikä sitä, että oma usko paljastuisi (ei-vl:lle). On ikäänkuin enemmän läsnä keskustelussa, kun voi keskustella toisen ihmisen kanssa - ilman päänsisäistä vl-suodatinta/tulkkia.

gepardi kirjoitti:

En osaa itse kirjoittaa mutta sinä Gepardi sanoit tuon äärettömän hyvin. Minulle on käynyt juuri noin. Tämä on ollut ihan uutta. En ole enää kireänä kontrolloimassa koko ajan omaa olemistani. Siksi saa energiaa ja voi olla tosiaan aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Se on todellista elämänlaatua.

Itse olen ajatellut tätä myös kaksikeilisyytenä. Oikeastaan vl äidinkieli on hatarta siinä milessä että vl pitää turvata koko ajan siihen seurakuntaan. Johonkin epämääräiseen - me uskovaiset emme halua. Pohjimiltaan tuo kanta voi yksitäisieen asaiaan voi olla mikä tahansa kunhan sen kautta ihmien osoitaa kuuliaisuutta seurakunnan neuvoille. Ja asetaa seurakunnan kaiken tärkemmäksi elämässään. --- tässä joukkossa matkaa tekemällä ---

Vl ihminen tehdään epävarmaksi oikeakielisyydestään ja hänen nöyryyden astetta voi kuka tahansa missä tahansa mitata tuon sisäisen kielen kautta. Otetaan vaikka esimerksiksi tälläinen:

Perheen isä pohtii lähteekö ry:n talkoisiin vai jääkö kotiin jotta vaimo saa nukkua muutaman tunnin kun on valvonut sairaiden lasten kanssa monta yötä. Valinnan takana on ennen kaikkea syyllisyys. Jos jää kotiin siitä seuraa syyllisyyttä. Jos taas lähtee siitä seuraa syyllisyyttä.

Vl sisäinen kieli on sellainen ettei se mitä sanota välttämättä tarkoita sitä mitä sanotaan. Asioita on tapana selitellä aina parhain päin ja kaunistella ikään kuin rumuus ja pahuus sillä lallaisi olemasta. Em viitaten isä lähtee talkoisiin ja jätää vaimon ja laset kotiin. Kotiin tullessa puhkutaan intoa täynnä kuinka oli se kuitenkin hyvä että tuli lähdettyä sinne talkoisiin. Ajateleeko vaimo todella että oli hyvä ja voikä hän aidosti ja vilpittömästi nähdä että on hyvä että talkoot menevät hän ja lasten edelle.

Gepardin aloituksesta tulee itsellenikin mieleen monenmonta tapausta ja tilannetta, joissa tuo vl-tupla-ajattelu on näkynyt tai ollut taustalla määrittelemässä keskustelun luonnetta.

Eilen viimeksi sanoin terapiakeskustelussa, että vl:n viesti on monesti minulle epämääräinen ja ristiriitainen. Kun yritän normaalissa tilanteessa selvittää, mitä toinen haluaa ja mitä ei halua, niin vastaus on niin outo. Välillä provosoivakin, että siitä tulee vain riitaa. Tartuinpa minä sitten mihin kohtaan tahansa, niin aina olen ymmärtänyt väärin!

Se on tuota tarkoittamaasi vl-ajattelua pahimmillaan. Vl-yksilö ei oikeasti tiedä, mitä hänen tulee haluta ja mitä hän saa haluta ja mitä hän itse ihmisenä haluaa. Keskustelu on siten mahdotonta. Se menee helposti vain sanelupolitiikkaan puolin tai toisin. Eihän siinä voi tehdä edes kompromisseja kunnolla, kun ei tiedä, mikä on toisen osapuolen todellinen, rehellinen kanta asiaan.

Jos/kun tuollainen kunnon vl tekee sitten sellaista, mitä hän ei olisi saanut tehdä, niin vastuu ei olekaan hänellä. Hän ei oikeasti halunnutkaan tehdä, mutta hän teki sen omaa heikkouttaan tai toisen pakottamana. Vaikka hän ehkä jossakin sielunsa syöverissä oli utelias ja halusikin tehdä - mutta sitä ei voi edes itselle tunnustaa.

Lopuksi hän vl-malliin mitätöi kokemuksen, paheksuu ja ehkä varoittelee muita siitä? Esim. käy ulkomailla oudoissa paikoissa kurkkimassa ja sanonko rumasti tirkistelemässä...

Tai sitten kunnon vl tekee siitä parannuksen ja HALUAA UNOHTAA koko asian.

70-luvulla oikean vl:n ajatusten määrittely ja määrääminen oli huipussaan!
Ja siitä on tosi paljon vielä jäänteitä erityisesti virallisessa julkisessa vl-opetuksessa, saarnoissa ja julkaisuissa.

Esim. ehkäisykiellossa sanottiin, ettei vaimon sairauttakaan saa liioitella. Sen varjolla ei saa olla liian kauan erillään, sillä se on jo ehkäisyä
Se oli minusta julminta haluihin ja ajatuksiin puuttumista eli vl-mäistä avioparien aivopesua.

Seuroihin ja muuhun ry:n toimintaan kunnon vl osallistuu mielellään eikä mikään 'vapaaehtoinen' mene sen edelle. Siinä sitten mielestäni vl-raukkis miettii, jättääkö mukavan kirjan lukemisen kesken (nykyisin kai nettiin liittyvän tekemisen?) ja lähtee ry:lle sanankuuloon, vaikka tunne lainkaan halua. Tai jättääkö jonkin kyläreissun tekemättä tai eivl- vieraan vastaanottamatta seura-aikana tai jotain ihan muuta 'einiinvlmäistä' toimintaa...... ?

Hyssin esimerkki perheen ja ry:lle menemisen vastakkain asettelusta oli erittäin osuva ja erittäin yleinen. Uskallan sanoa.

Tämä ketjun aihe on laajentunut mielenkiintoisella tavalla. Kiitos siitä kirjoittajille. Jäin tänään miettimään hetkeksi sitä kysymystä, että pitäisikö nuo "väärät ajatukset", jos niistä ei pääse eroon (eli ei automaattisesti ajattele niin kuin "pitäisi" ajatella, uskoa sitten epäilyksinä anteeksi.

Esimerkiksi jos ajattelee, että lestadiolainen "Jumalan valtakunta" on vain yksi kristillisyyden haara, muuallakin voi pelastua, ajatus ei ole sopusoinnussa sen kanssa, miten "uskon kautta" asia pitäisi ymmärtää. Tuollaiset epäilykset - onkohan tämä ainoa oikea usko yms. - pitäisi ehkä laittaa pois tunnolta.

Mutta mitä se sitten kertookaan, jos puolet seuraväestä joka kerta leikkii uskovansa tuollaisen epäilyksen anteeksi?